Joskus kirjoittaminen on helppoa, toisinaan vaikeaa – hyvin vaikeaa. Tällä kertaa kirjoittamisessa on sattunut kaikenlaista ja itsesensuurikin on iskenyt. Yhden jo lähes valmiin kirjoituksen jätin hyllylle. Aika näyttää, tohdinko koskaan sitä eteenpäin lähettää.
Vuosi on kääntymässä kohti talvea. Päivät lyhenevät ja ilmat viilenevät. Satoipa se jo ensilumenkin, vaikka se jo ehtikin sulamaan pois.
Täällä Kaakon kulmalla eräs varma syksyn merkki on hanhien muutto. Sadattuhannet hanhet arktiselta alueelta muuttavat Kymijoen suunnassa kohti etelää. Useat kymmentuhatpäiset parvet pysähtyvät näillä kulmilla pelloille ja järville ruokailemaan ja levähtämään. Hanhien perässä seuraavat myös kotkat. Isossa joukossa joku aina hyytyy matkalle ja siirtyy luonnon ravintoketjussa seuraavalle ravinnoksi. Hanhiparvet ovat jo joitakin viikkoja sitten jatkaneet matkaansa ja maisema on taas hiljentynyt. Se on selvä merkki talven lähestymisestä.
Rakentamisen aikana vastuuta on ollut pakkokin siirtää joissain asioissa lapsille. Toisaalta isänä ajattelen niin, että vastuu ja velvollisuudet kasvattavat lapsia elämään ja työntekoon. Tulee aika, jolloin heidän on otettava yhä enemmän vastuuta omasta elämästään. Siihen päivään on turvallista valmistautua hiljalleen jo kotona. Yksi tänä syksynä lapsille siirtämäni asia on ollut hiiren pyynti. Vuokrakotimme on reilun sata vuotta vanha ja ainakin ilmanvaihto toimii. Rakoja ja reikiä siis löytyy hiirien mennä ja tulla. Niitä onkin tänä vuonna ollut poikkeuksellisen paljon. Ensimmäinen ilmestyi keittiön ruokakaappiin rapistelemaan eräänä iltana juuri kun olin nukahtamassa. Vaimokulta oli sitä mieltä, että toimeen on tartuttava ja heti. Ei auttanut vakuutteluni siitä, ettei pieni hiiri paljoa jaksa sieltä kaapista syödä. Oli noustava lämpimien vällyjen alta virittämään loukkua. Eipä siihen kauan mennyt, kun saalistakin tuli. Sitten olenkin delegoinut tuon tehtävän lapsille, tai oikeastaan pojille, kun perheemme naisväki tuntee voimakasta vastenmielisyyttä siimahäntiä kohtaan. Tasaiseen tahtiin loukut ovatkin napsahdelleet. Lapset ovat oppineet, ettei minkäänlaisia eväitä kannata jemmata reppuun tai taskuihin. Tämän koki tyttäremme, joka oli jemmannut suklaapatukan työhousujen taskuun ja hiiri meni taskun läpi herkun ääreen.
Päivämiehen toimitus ystävällisesti muistutti, että oma blogivuoroni olisi kovin pian. Antoipa vinkin, mistä voisin kirjoitella näin isäinpäivän alla. Siitä vähän ajatus karkasi tai sai innoituksen ja tulin miettineeksi perheen roolimalleja. Jokaisessa perheessä ne varmastikin muotoutuvat ajan ja kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Nämä jokaisen perheen omat mallit saattavat joutua törmäyskurssille nuoren parin yhteisen elämän alkutaipaleella. Seurusteluaikana onkin eduksi tulla tutuksi myös seurustelukumppanin perheen kanssa: tietää paremmin, millaisesta huushollista toinen tulee. Itse en koe, että olisi olemassa varsinaisia miesten tai naisten töitä. Toki meillä on asioita, jotka sopii minulle luontevammin ja vaimolleni jokin toinen työ, vaikka autoremontti tai ruuanlaitto ovat tällaisia. Enin osa on kuitenkin sellaisia, että ne tehdään yhdessä tai jotenkin vuorotellen. Ei se tee toisista töistä parempia tai toisista vähäarvoisempia.
Isänä oikeastaan varsin säännöllisesti tunnen olevani se mitättömämpi vanhempi, kun etenkin perheen pikkuiset tulevat vain kysymään, missä äiti on ja sitten menevät hänen luokseen toimittamaan asiaansa. Isä ei tahdo oikein kelvata. Lapset eivät tule edes ajatelleeksi, että myös iskä voi antaa maitoa kaapista tai osaa jopa voidella leivän ja laittaa sille vieläpä juustoa. Toki on riski, että jos samalle leivälle pitäisi laittaa vielä leikkele tai kurkkuviipale, ne saattavat olla väärässä järjestyksessä. Mieltä lämmittää kuitenkin se, että myös isän perään kysellään, kun on ollut pois kotoa. Toisaalta lapset myös tietävät, että isä on se hieman outo ja hassu, joka saattaa saada idean kiinnittää rattikelkka auton peräkoukkuun ja lähteä metsätielle vetämään sitä. Äidin suojeluvaisto ei tämmöisiä älynväläyksiä mahdollista. Isän kanssa myös lähdetään mieluummin uimaan, kun isä ei ole niin tarkka siitä kuinka kauas kahlaa ja miten sukeltelee. Äiti kun on paljon tiukempi rantakäyttäytymisen suhteen.
Onko roolit sitten niin, että äiti suojelee ja huolehtii, tarjoaa lämpöä ja läheisyyttä ja isä työntää eteenpäin, kannustaa ja rohkaisee, suorastaan pakottaa epämukavuusalueelle oppimaan ja kehittymään, lentämään omin siivin? En tiedä, mutta sen tiedän, että molempia vanhempia tarvitaan. Meillä kaikki lapset asuvat vielä kotona, vaikka osa jo vahvasti koettelee omien siipien kantavuutta. Varmasti pärjäävät elämässään, sitä en epäile hetkeäkään.
Tässä yhtenä päivänä syksyä ihmetellessäni havahduin siihen, että neljä metsäkaurista ilmaantui rakennuksen pihamaalle. Muistin, että reilu vuosi sitten istutetut omenapuut ovat vielä suojaamatta. Itsellä ei oikein ollut aikaa siihen työhön ja niinpä annoin sen tehtäväksi lapsille. Oli oikea ilo seurata, kuinka hyvin eri-ikäiset sisarukset löysivät yhteisen sävelen. Työ kävi ripeästi ja työn jälkikin oli oikein siistiä. Se oli yksi niistä hetkistä, kun isänä koin ylpeyttä ja onnea lapsista. Toinen erityislapsistamme opiskelee Kiipulassa puutarhuriksi. Työskentelystä näki, että hänelle oli selvästi oppi tarttunut ja hän oli myös ylpeä omasta osaamisestaan, aiheestakin.
Sitä ei aina muista, millaisen siunauksen on perheen myötä saanut osakseen. Taannoin eräs alaiseni tuli arkana keskustelemaan vapaapäivästä keskelle viikkoa. Hän kertoi, etteivät hän ja vaimonsa ole saaneet samanlaista lahjaa kuin me, ja vapaapäivää tarvittaisiin lapsettomuushoitoa varten. Se pysäytti. Vapaapäivä tietenkin järjestyi, mutta hänen sanansa myös pysäyttivät. Niin, lapset todellakin ovat lahja Jumalalta. Joka ikinen heistä on rakas ja tärkeä juuri omana itsenään. Eivät lapset ole mikään itsestäänselvyys vaan suurta lahjaa Luojaltamme. Isäinpäivän alla tämä lahja pysäyttää mietteitäni. Isänä ja kasvattajana harvemmin kokee onnistumisia. Toivon, että osaisin antaa lapsilleni evääksi heidän omaan elämään kunnioituksen toisia ihmisiä kohtaan, kunnioituksen kaikkea rehellistä työtä kohtaan, samoja asioita joita oma isäni minulle ja sisaruksilleni opetti. Ennen kaikkea toivon sitä, että he jaksaisivat tehdä matkaa tällä kaidalla polulla. Saavutti tässä ajallisessa elämässä mitä hyvänsä, sitä ei mukaansa saa, kun maallinen vaellus meillä jokaisella ajallaan päättyy. Vain sillä, onko nimi elävien kirjassa, on merkitystä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys