Kuuntelen Kesäseuraradiota. Puhuja lukee esirukoukset, kuulijat yhtyvät rukoukseen. Sitten puhuja lähestyy tekstiksi valitsemaansa psalmia, mutta ennen sitä hän esittää kuulijoille kysymyksen pohdittavaksi: Miten minä kirjoittaisin oman elämäni psalmin tällä hetkellä; mitä asioita minä haluaisin puhua Jumalalle ja mitä minä haluaisin puhua Jumalasta? Onpa hyviä kysymyksiä! Kysymysten jälkeen puhuja lukee saarnatekstiksi psalmin 103.
Aina kun kuulen tuon psalmin luettavan, palaan ajatuksissani maaliskuun kolmanteentoista päivään vuonna 2005. Silloin oli Marian ilmestyssunnuntai ja seuraohjelmassamme Nastolan kirkkopyhä. Olimme Nastolan kirkossa. Jumalanpalveluksessa luettiin Luukkaan evankeliumista teksti, jossa kaksi odottavaa äitiä kohtaa toisensa. Juuri raskaudestaan kuullut Maria tervehtii kauemmin lasta odottanutta Elisabethia. Riemullisessa kohtaamisessa lapsi hypähtää Elisabethin kohdussa. Tekstin mukaan Elisabeth huutaa kovalla äänellä ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!” Juuri kun tätä kohtaa luettiin, vaimoni tönäisi minua vaikean näköisenä kylkeen. Hänelle tuli juuri kova supistus! Yhdeksäs lapsemme siellä ilmoitteli aikeistaan syntyä!
Vaimoni alkoi väsyä ja hänen olonsa kävi tukalaksi, joten vein hänet kotiin lepäämään, osa lapsista lähti myös. Kirkkopyhän seurat jatkuivat iltapäivällä seurakuntatalolla, vierailevat puhujat palvelivat. Minä palasin seuroihin, koska minulle oli merkitty illan viimeinen puhe.
Viimeisen kahvitauon jälkeen alkoivat päätösseurat. Luin tekstiksi psalmin 103, sen saman, jota kuuntelin Kesäseuraradiosta Ranuan opistoseuroista. Luin muistaakseni jakeeseen 13 asti ja aloin puhelemaan psalmista. En muista, miten käsittelin tekstin alkuosaa, mutta jakeen 12 kohdalla ihmettelin sitä, että kaikkivaltias Jumala, jonka muisti on varmasti kaikkialle ulottuva, on kuitenkin huonomuistisempi kuin me ihmiset, kun kyse on anteeksi annetuista synneistä. Tuossa jakeessa sanotaan, että niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Puhuin siitä, että me ihmiset muistamme väärät tekomme ja saatamme vuosienkin päästä harmitella ja hävetä niitä, vaikka ne olisi saanut anteeksi ja asiat olisi korjattu.
Juuri tässä kohdassa vanhin tyttäremme käveli minua kohti ja kertoi, että hänen kummitätinsä, joka on kätilö, soitti. Äiti on lähtenyt synnyttämään, nyt pitäisi joutua! Puhe jäi kesken. Lausuin muutaman lauseen, joilla lopetin puheen – en muista millä sanoilla – ja luin loppurukouksen. Ajoin tyttäreni kanssa suoraan sairaalaan. Riisuin kravattini ja pukuni synnytysosaston kaappiin ja puin ylleni sairaalan vaatteet. Synnytyshuoneessa minua oli vastassa vaimoni ja Anneli-kätilö, ystävämme, joka oli tullut työvuoronsa jälkeen käymään vaimoni luona ja lähtenyt sitten takaisin sairaalaan hänen kanssaan. Ihmeellinen, rakas ystävä! Tilanne oli rauhallinen ja hyvin hallinnassa, joten Anneli otti Juulia-tyttäremme mukaansa, ja he lähtivät pois.
Synnytys eteni hyvin, ja yhdeksäs lapsemme syntyi kello 20.56. Terve, täydellinen lapsi, elämää ja tulevaisuutta täynnä! Sain hänet syliini. Vauva raotteli muutaman kerran silmiään, katselimme toisiamme ja siinä se taas tapahtui. Rakkaus lapseen syttyi lujana ja väkevänä. Minä juttelin hänelle ja vakuutin, että aion pitää hänestä huolta kaikin tavoin yhdessä äidin kanssa niin kauan kuin on tarve.
Vielä saman vuorokauden aikana olin takaisin kotona. Kerroin isommille sisaruksille vauvan syntymästä. Tieto uudesta vauvasta ilahdutti, pienemmät kyselivät kaikenlaista. Olimme oppineet, että vauvakin voi kuolla. Elävä, terve vauva oli kiitollisuuden aihe meille kaikille! Isommat lapset tiesivät jo jotain synnyttämisestä, heitä huoletti äidin vointi. Heille oli tärkeää kuulla, että äiti voi hyvin.
Arki aiempaa isomman perheen isänä jatkui. Kodin rakentaminen oli kesken, oli hankittava tiiliä takan muuraukseen ja kalusteita keittiöön. Elämä tuntui täyteläiseltä, yhtä aikaa keskeneräiseltä ja valmiilta. Oli syytä, tarvetta ja motivaatiota lähteä liikkeelle.
Kun tänään kirjoitan näitä muistoja, keväällä yhdeksäntoista vuotta täyttänyt tyttäremme siivoaa lapsuuskotinsa huonetta. Tavarat on pakattu laatikoihin. Lapsuudesta tutut pehmolelut ja peitot ja tyynyt ovat Ikean kassissa. Niissä on kodin tuntua ja tuoksua. Illan päätteeksi ne kannetaan autoon, ja pöytä, sänky ja muutama muu huonekalu viedään peräkärryyn odottamaan aamua. Aamulla minä lähden hänen ja hänen pikkusiskonsa kanssa viemään muuttokuormaa Tampereelle. Viimeistään nyt lapsuus on takana. Yli yhdeksäntoista yhdessä tiiviisti vietettyä vuotta kutistuvat hetkiin, jotka palautuvat mieleen tarinoina ja välähdyksinä. Rakkaus ja huolenpito ovat läsnä koko ajan.
Tämän päivän psalmissani haluan kantaa Jumalan sydämelle sinua, joka muutat lapsuudenkodistasi pois. Ja sinulle, joka olet muuttokuormasi kanssa liikkeellä tai juuri jäänyt yksin opiskelukämppääsi saattajien poistuttua, haluan kertoa hyvästä Jumalasta!
Jumala, näetkö hänet,
joka uteliaana ja arkana
täynnä toivoa ja pelkoa
eilen jo aikuinen ja valmis lähtemään
mutta tänään vielä lapsi
käsi äidin ja isän kädessä
avaa oven, katsoo minua
ja astuu kynnyksen yli?
Jumala,
minä tiedän,
että koska sinä olet luvannut
tulevaisuuden ja toivon,
sinä näet.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys