Teks­ti: Lyy­li Kos­ke­la

He­rään sun­nun­tai­aa­muun. Ul­ko­na pais­taa au­rin­ko, ja kun avaan tuu­le­tus­luuk­kua, niin si­sään tul­vii lin­nun­lau­lua. Tun­tuu mel­kein ke­säl­tä. Päi­vä on­kin eri­tyi­nen, sil­lä ko­deis­sa on he­rät­ty juh­la­päi­vään. On äi­tien­päi­vä.

Mi­ten ku­vai­li­sin sitä tun­net­ta, jon­ka tämä päi­vä voi tuo­da vä­hän yli kol­me­kymp­pi­sen nai­sen mie­leen ja sy­dä­meen, kun it­se ei ole päi­vän san­ka­ri vie­lä tä­nä­kään vuon­na? Toi­saal­ta luot­ta­mus Ju­ma­laan tun­tuu vah­val­ta ja se tyyn­nyt­tää mie­len aal­lok­koa. Toi­saal­taan yk­si­näi­syy­den tun­ne tuo tyrs­ky­jä, joi­ta hil­jai­nen koti ei kuu­le. Jär­ki vaa­tii ank­ku­roi­tu­maan ym­pä­ril­lä ole­viin ys­tä­viin pi­tä­mäl­lä yl­lä joi­ta­kin vies­ti­kes­kus­te­lu­ja.

Vai­keim­mat poh­din­nat syn­ty­vät nai­seu­des­ta­ni. Olen­ko minä niin han­ka­la nai­nen? Är­syt­tä­vän herk­kä? Olen­ko jo­tain lii­kaa tai lii­an vä­hän? Olen­ko vää­rän­lai­nen? Hy­mäh­dän jo it­se­kin aja­tuk­sen­juok­sul­le­ni. Olen vain yk­sin­ker­tai­ses­ti sa­not­tu­na nai­nen. Sem­moi­sia ne äi­dit­kin ovat. Ja sel­lai­si­na ne avi­o­mie­het hei­tä ra­kas­ta­vat. Var­maan mo­nes­ti vain yrit­tä­vät ym­mär­tää las­ten­sa äi­tiä.

On­nek­si mi­nul­la on elä­mäs­sä­ni ys­tä­viä, jot­ka tä­tä­kin päi­vää ovat ja­ka­mas­sa kans­sa­ni. Myös nii­tä mies­puo­li­sia mat­ka­ys­tä­viä, jot­ka eh­kä yrit­tä­vät vain ym­mär­tää mi­nua, kun ker­ron psal­mi­a­ni ja tun­to­ja­ni äi­tien­päi­vän viet­tä­mi­ses­tä il­man äi­tiyt­tä. Ja oma äi­ti­ni, jon­ka luok­se saan nyt­kin ol­la mat­kal­la. Hän on var­mas­ti mi­nus­ta tosi kii­tol­li­nen.