Nea Klasila

Hel­mi­kuus­sa vie­tet­tä­vä ys­tä­vän­päi­vä voi he­rät­tää mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia. Se py­säyt­tää usein poh­ti­maan ih­mis­suh­tei­ta ja nii­den mer­ki­tys­tä. Se kut­suu tar­kas­te­le­maan ym­pä­ril­le hie­man tar­kem­min: ket­kä kul­ke­vat­kaan rin­nal­la­ni mat­ka­seu­ra­na? Usein vas­ta py­säh­ty­es­sä huo­maa, mi­ten suu­ri lah­ja ys­tä­vyys on­kaan. Ys­tä­vät ei­vät ole it­ses­tään­sel­vyys, vaan siu­naus. Ju­ma­lan hie­no­va­rai­nen tapa huo­leh­tia ih­mi­ses­tä toi­sen ih­mi­sen kaut­ta.

Kun kat­son omaa elä­mää­ni taak­se­päin, näen po­lun, jon­ka var­rel­la ih­mi­set ovat kul­ke­neet rin­nal­la­ni. Jo­kai­ses­ta elä­män­vai­hees­ta on jää­nyt rin­nal­le­ni ys­tä­viä: ala­kou­lus­ta, ylä­as­teel­ta, lu­ki­os­ta, yli­o­pis­tos­ta ja nyt työ­e­lä­mäs­tä. Toi­set ovat kul­ke­neet rin­nal­la­ni vain het­ken er­kaan­tu­en sit­ten omal­le po­lul­leen; toi­set pi­dem­män mat­kaa. Juu­ri niin kuin Ju­ma­la on hy­väk­si näh­nyt. Us­kon, et­tä jo­kai­sen ih­mi­sen hän on joh­dat­ta­nut elä­mää­ni juu­ri oi­ke­aan ai­kaan ja oi­ke­ak­si ajak­si.

Sain pa­ran­nuk­sen ar­mon tei­ni-ikäi­se­nä. Tuos­sa iäs­sä mo­nil­le oli muo­dos­tu­nut jo tii­vii­tä ys­tä­vä­po­ru­koi­ta: oli lap­suu­den per­he­tut­tu­ja, lei­ri­ka­ve­rei­ta, opis­to­ka­ve­rei­ta ja ka­ve­rin ka­ve­rei­ta. Koin vai­ke­ak­si as­tua mu­kaan jo muo­dos­tu­nei­siin pii­rei­hin ja löy­tää omaa paik­kaa­ni nii­den kes­kel­lä. En tun­te­nut kos­kaan var­si­nais­ta ul­ko­puo­li­suut­ta, mut­ta en myös­kään täy­sin su­lau­tu­nut jouk­koon. Olin mu­ka­na, mut­ta kui­ten­kin si­vus­sa.

Olen vuo­sien var­rel­la saa­nut rin­nal­le­ni myös rak­kai­ta us­ko­nys­tä­viä. On rik­kaus omis­taa ys­tä­viä eri puo­lil­ta Suo­mea, mut­ta sa­mal­la se aset­taa omat ra­joi­tuk­sen­sa. Ajoit­tain huo­maan­kin kai­paa­va­ni ko­ke­mus­ta tii­viis­tä us­ko­vais­ten ys­tä­vä­po­ru­kas­ta sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la. Ar­ki­sia kes­kus­te­lu­ja ja il­ta­ky­läi­ly­jä; roh­kai­sua ja us­kon asi­oi­den ja­ka­mis­ta – yh­teyt­tä, jos­sa us­ko saa nä­kyä ja kuu­lua luon­nol­li­se­na osa­na ar­kea, il­man et­tä sitä tar­vit­see erik­seen se­lit­tää.

Nea Klasila

Koen, et­tä omal­la koh­dal­la­ni täl­lai­nen kai­puu on Ju­ma­lan lä­het­tä­mä kut­su liik­keel­le. Olen usein aja­tel­lut, et­tä tu­li­si roh­ke­am­min lä­hes­tyä toi­sia, ot­taa en­sim­mäi­nen as­kel, vaik­ka se tun­tui­si­kin pe­lot­ta­val­ta. Omas­sa ko­ti­kau­pun­gis­sa­ni koen eri­tyi­sen haas­ta­va­na lä­hes­tyä uu­sia ih­mi­siä. On tur­val­lis­ta elää omas­sa kup­las­sa, ar­ki pyö­rii omal­la pai­nol­laan. Juu­ri tuon tur­val­li­suu­den kes­kel­lä sy­dän voi huo­maa­mat­ta sul­keu­tua, ja sik­si jos­kus tar­vi­taan­kin tie­toi­nen pää­tös ava­ta toi­sel­le ovi. Ys­tä­väl­li­set sa­nat tai kut­su ky­lään voi­vat toi­sel­le ol­la vas­taus ru­kouk­seen.

Muis­tan yhä en­si­koh­taa­mi­sen Tu­run rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä, kun olin juu­ri muut­ta­nut kau­pun­kiin opis­ke­le­maan. Is­tut­tu­a­ni seu­ra­penk­kiin kään­tyi pai­kal­li­nen si­sar puo­lee­ni, ter­veh­ti ja ky­syi, kuka olen. Tuos­ta ly­hy­es­tä kes­kus­te­lus­ta avau­tui ys­tä­vyys, joka ku­kois­taa vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Kuin­ka läm­min ja vas­taa­no­tet­tu olo tuos­ta koh­taa­mi­ses­ta tu­li­kaan. Se muis­tut­taa mi­nua sii­tä, mi­ten Ju­ma­la voi käyt­tää pie­ni­ä­kin te­ko­ja suur­ten lah­jo­jen­sa vä­li­nei­nä. Yk­si ky­sy­mys voi ol­la Ju­ma­lan käyt­tä­mä vä­li­ne, jon­ka kaut­ta toi­nen saa ko­kea kuu­lu­van­sa jouk­koon.

Yh­tei­sös­sä, jos­sa yh­tei­söl­li­syys eri­tyi­ses­ti ko­ros­tuu, toi­voi­sin kai­kil­le löy­ty­vän mat­ka­ys­tä­viä. Ih­mi­siä, joi­den kans­sa ja­kaa tätä maal­lis­ta mat­kaa: kes­kus­tel­la ar­jes­ta, ilois­ta, huo­lis­ta ja myös us­koon liit­ty­vis­tä aja­tuk­sis­ta. Usein Ju­ma­la joh­dat­taa, roh­kai­see ja loh­dut­taa ih­mis­tä juu­ri toi­sen ih­mi­sen kaut­ta. Hän käyt­tää mei­tä pie­ni­nä va­lon­kan­ta­ji­na tois­tem­me po­luil­la.

Vaik­ka ys­tä­vän­päi­vä on tä­män blo­gi­kir­joi­tuk­sen il­mes­ty­es­sä jo men­nyt, sen sa­no­ma ei kuu­lu vain yh­del­le päi­väl­le. Ha­lu­ai­sin­kin roh­kais­ta mei­tä kaik­kia kat­so­maan hie­man omaa ys­tä­vä­pii­ri­äm­me laa­jem­mal­le. Jo­kai­nen meis­tä voi ol­la se, joka ter­veh­tii tai ky­syy en­sin. Se, joka avaa oven – konk­reet­ti­ses­ti tai ver­taus­ku­val­li­ses­ti. Jos­kus juu­ri tuo en­si­as­kel aut­taa mei­tä nä­ke­mään, mi­hin Ju­ma­la mei­tä kut­suu.

Ys­tä­vyys on muis­tu­tus Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta, nä­ky­vä merk­ki nä­ky­mät­tö­mäs­tä rak­kau­des­ta. Uu­sia koh­taa­mi­sia tu­li­si­kin sat­tu­man si­jaan tar­kas­tel­la joh­da­tuk­se­na. Kos­kaan ei tie­dä, mil­loin vas­taan tu­lee mat­ka­ys­tä­vä, jon­ka Ju­ma­lan on lä­het­tä­nyt juu­ri mei­dän po­lul­lem­me. Juu­ri täs­tä syys­tä kan­nat­taa kul­kea avoi­min sy­dä­min – val­mii­na koh­taa­maan.