Mark­ku Ka­mu­la

Ta­pah­tui erää­nä jou­lu­kui­se­na päi­vä­nä työ­mat­kal­la ol­les­sa­ni, et­tä si­vii­li­säh­kö­pos­tii­ni tuli vies­ti. Kat­soin ot­sik­koa, et­tä jo­kin blo­gi­jut­tu, ja olin vä­häl­lä hi­vaut­taa sen ros­kiin aja­tuk­sia häi­rit­se­mäs­tä. Mi­nul­la on ni­mit­täin käy­tös­sä tie­don­hal­lin­ta­me­ne­tel­mä, jos­sa tar­pee­ton ja häi­rit­se­vä pois­te­taan vä­lit­tö­mäs­ti, de­le­goi­ta­va pu­ka­taan eteen­päin, hoi­det­ta­vien kans­sa työs­ken­nel­lään ja tar­peel­li­set asi­at siir­re­tään ar­kis­toon. Kaup­pa­tie­tei­tä opis­ke­le­va tyt­tä­re­ni va­lis­ti taan­noin mi­nua, et­tä käy­tän tie­tä­mät­tä­ni The traf -sys­tee­miä.

Sit­ten luin ot­si­kon uu­del­leen ja pää­tin ava­ta pos­tin. Pos­tin lu­ke­mi­ses­ta al­koi mie­tis­ke­ly, joka kes­ti mel­ko tar­kal­leen 28 tun­tia. Sit­ten tein pää­tök­se­ni ja lu­pau­duin kir­joit­ta­maan Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen blo­ge­ja. Lu­pau­duin sik­si, et­tä ei ole mi­tään lu­ke­mis­ta, jos joku ei kir­joi­ta. Ha­lu­an pal­vel­la vuo­rol­la­ni si­nua, joka ha­lu­at lu­kea!

It­se olen ty­kän­nyt eri­lai­sis­ta kir­jois­ta ja kir­joi­tuk­sis­ta ai­na, heti lu­ke­maan opit­tu­a­ni. Suh­tau­tu­mi­se­ni kir­joit­ta­mi­seen on sen si­jaan ol­lut kak­si­ja­kois­ta. Eka­luo­kal­la aak­kos­ten ja ly­hyi­den ään­tei­den kir­joit­ta­mi­nen tar­koil­la tyyp­pi­kir­jai­mil­la oli niin tus­kal­lis­ta, et­tä ran­tee­ni ja sor­mi­ni­ve­le­ni kramp­paa­vat vie­lä­kin pel­käs­tä aja­tuk­ses­ta. On­nek­si vii­si­vuo­ti­as pik­ku­sis­ko­ni oli in­no­kas te­ke­mään ko­ti­läk­sy­ni, ja pää­sin toi­sel­le luo­kal­le ja vie­lä sii­tä­kin eteen­päin.

Toi­saal­ta tyk­kä­sin kir­joit­ta­mi­ses­ta, siis aja­tus­ten siir­tä­mi­ses­tä pa­pe­ril­le. Kir­jain kir­jai­mel­ta, sana sa­nal­ta, lau­se lau­seel­ta ai­vo­kuo­rel­la vi­pel­tä­nyt jut­tu jä­mäh­ti kir­joi­tet­tuun asen­toon saa­dak­seen taas uu­den vi­pel­tä­vän elä­män jon­kun muun ai­vo­kuo­rel­la. Ää­neen tai hil­jaa lu­et­tu­na. Vie­hät­tä­vä jut­tu!

Kou­lus­sa ai­ne­kir­joi­tus oli­kin yk­si par­hais­ta asi­ois­ta ai­na lu­ki­on lop­puun as­ti. Oli­pa sel­lai­nen­kin kau­si, et­tä tes­tai­lin, mil­tä oma teks­ti näyt­tää pai­net­tu­na. Kir­joi­tin maa­kun­nan ja seu­tu­kun­nan leh­tiin mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia mil­loin mis­tä­kin asi­as­ta, esi­mer­kik­si mai­don hin­nan ke­hi­tyk­ses­tä ja jou­lu­kuu­sen mer­ki­tyk­ses­tä. Sii­hen ai­kaan oli mah­dol­lis­ta kir­joit­taa ni­mi­mer­kil­lä ja kir­joi­tuk­sis­ta sai palk­ki­on. Se­hän oli köy­häl­le lu­ki­o­lai­sel­le mu­ka­va li­sä­tie­nes­ti.

Mie­les­sä pyö­ri jos­kus nuo­re­na myös kir­jan kir­joit­ta­mi­nen, mut­ta teks­tiä ei vaan al­ka­nut syn­tyä. Ei edes pik­ku no­vel­lia! Vuo­sien myö­tä tuli sen si­jaan kai­ken­lais­ta muu­ta iha­naa, ku­ten puo­li­so ja lap­sia, opis­ke­lua ja työ­tä, asun­to­vel­kaa ja li­sää työ­tä ja sitä ra­taa. Kir­joit­ta­mi­nen jäi kym­me­nik­si vuo­sik­si, unoh­tui täy­sin. Elä­män tus­kal­li­sim­pien het­kien ai­ka­na to­sin ru­no­suo­ni on avau­tu­nut het­kek­si ja pul­laut­ta­nut muu­ta­man ru­non ja men­nyt sa­man tien kiin­ni. Vas­ta vii­me vuo­si­na olen kir­joi­tel­lut Fa­ce­boo­kis­sa joi­ta­kin jut­tu­ja ar­kie­lä­mäs­tä ja muis­tel­lut men­nei­tä.

Kun nyt olen lu­pau­tu­nut blo­gis­tik­si, olen to­si­pai­kan edes­sä. Lu­paus pi­tää pi­tää, ku­ten lap­set vä­lil­lä muis­tut­te­le­vat. Han­ka­lin­ta täs­sä hom­mas­sa tai­taa ol­la aloit­ta­mi­nen. Jos ei tie­dä, mis­tä aloit­taa, niin ei tule lop­pu­a­kaan. Toi­nen han­ka­la hom­ma on tar­jon­nan ja ky­syn­nän ole­tet­tu koh­taan­to-on­gel­ma. Jos kir­joi­tan niis­tä asi­ois­ta, jot­ka kiin­nos­ta­vat it­se­ä­ni, niin kiin­nos­ta­vat­ko ne mui­ta? Toi­saal­ta: jos kir­joi­tan niis­tä asi­ois­ta, joi­den ajat­te­len kiin­nos­ta­van lu­ki­joi­ta, niin tu­lee­ko teks­tis­tä jäyk­kä ja vä­ki­sin vään­net­ty – vä­hän niin kuin pak­ko­ruot­sia suo­mek­si?

Oma haas­teen­sa on myös sii­nä, saan­ko sa­nat sel­lai­seen jär­jes­tyk­seen, et­tä nii­tä on kiva lu­kea ja ha­lu­a­ma­ni asia tu­lee ym­mär­re­tyk­si. Sa­noil­la kun on sel­lai­nen jän­nä omi­nai­suus, et­tä tie­tys­sä jär­jes­tyk­ses­sä ne aset­tu­vat mie­li­ku­vak­si mu­ka­vam­min kuin jos­sain muus­sa jär­jes­tyk­ses­sä. Sama kos­kee sa­no­jen mer­ki­tys­tä. Jos­sain yh­tey­des­sä jo­kin sana saa ai­van eri mer­ki­tyk­sen kuin toi­ses­sa. Tä­hän sa­no­jen jär­jes­tyk­seen ja mer­ki­tyk­seen kiin­ni­tän huo­mi­o­ta sekä lu­kies­sa­ni et­tä kir­joit­ta­es­sa­ni. Ne kun ovat koh­dil­laan, teks­ti imee kuin akan­vir­ta!

Ha­lu­ai­sin ase­tel­la sa­nat mu­ka­vas­ti ja lä­hes­tyä tu­le­vis­sa blo­geis­sa­ni ih­mi­siä lau­seil­la, jot­ka ilah­dut­ta­vat ja roh­kai­se­vat, py­säh­dyt­tä­vät ja saa­vat ajat­te­le­maan, he­rät­tä­vät muis­to­ja ja saa­vat ai­kaan ute­li­ai­suut­ta. Mie­lel­lä­ni aset­te­li­sin sa­nat sel­lai­seen jär­jes­tyk­seen, et­tä mah­dol­li­sim­man moni jak­sai­si lu­kea niis­tä muo­dos­tu­via aja­tuk­sia.

Ai­on kir­joit­taa ai­na­kin lä­hel­lä­ni ole­vis­ta ta­val­li­sis­ta asi­ois­ta. Ai­on kir­joit­taa luon­nos­ta pak­ka­sen kou­ris­sa, sa­teen kas­te­le­ma­na ja au­rin­gon heh­kus­sa ja ajan ku­lus­ta pei­la­ten lap­suu­den muis­tois­ta ny­kyi­syy­teen. Ai­on kir­joit­taa elä­män ilos­ta ja su­rus­ta­kin, kos­ka ilo erot­tuu par­hai­ten su­rua vas­ten. Kir­joi­tan var­maan jo­tain työs­tä ja har­ras­tuk­sis­ta. Saa­tan­pa kir­joit­taa sel­lais­ta­kin, jo­hon liit­tyy toi­vei­ta ja haa­vei­ta, ja eh­kä jo­kin ajan­koh­tai­nen il­miö yh­teis­kun­nas­sa saa myös oman jut­tun­sa.

En ole var­ma, kir­joi­tan­ko sel­lai­sis­ta asi­ois­ta, jois­ta en mi­tään ym­mär­rä, ku­ten maa­il­man­kaik­keu­den ra­jat­to­muu­des­ta ja gra­vi­taa­ti­os­ta. Mik­si­pä ei toi­saal­ta niis­tä­kin, jos ei muu­ten niin Ha­vuk­ka-ahon ajat­te­li­jan ot­teel­la? Luo­jan työt kaik­ki­nen­sa an­sait­se­vat tut­ki­mis­ta ja se­lit­tä­mis­tä, mut­ta en­nen kaik­kea ihai­lua ja ih­met­te­lyä!