Mietiskelin ääneen puolisolleni, että pitäisiköhän minun kirjoittaa ihan vain sellainen blogiteksti, että "Kiitos!" "Ai, miks" hän kysyi. No, minäpä kerron.
Olen kohta kolme vuotta kestäneen blogiurani aikana kertonut kahdesta minulle tärkeästä ja mieltäni painaneesta asiasta. Ensimmäinen niistä liittyi ystävyyteen. Kirjoitin silloin, että ystävyys on ollut minulle vaikea aihe jo lapsuudesta saakka. Että olen kaivannut ystäviä oikeastaan koko ikäni.
Jos olet lukenut blogejani säännöllisesti, mutta teksti ystävien kaipuusta ei kuulosta tutulta, ei tarvitse huolestua muistisi vuoksi: kirjoitin tuon tekstin nimettömänä, koska en halunnut tuolloin antaa omia kasvojani niin vaikealle aiheelle.
En mielestäni muuttanut tuon yksinäisyyttä käsittelevän kirjoituksen jälkeen elämässäni mitään. En toiminut tai käyttäytynyt mitenkään eri tavalla. Siitä huolimatta blogin julkaisemisen jälkeen ajauduin vuorovaikutukseen kahden ihmisen kanssa, jotka nopeasti tuntuivat olevan juuri minulle sopivia ystäviä. Yllättävää oli sekin, että tunne oli molemminpuolinen. On muuten hämmästyttävän ilahduttavaa löytää ja saada uusia sydänystäviä ja saattomiehiä näin aikuisiällä. He,kuten kaikki muutkin ystävät, ovat jokaisen huokauksen ja rukouksen arvoisia, ja enemmänkin.
Toinen asia on vielä tuore, ja vähän mietin, voiko siitä vielä edes kertoa julkisesti. Joku lukija saattaa muistaa, että kirjoitin muutama kuukausi sitten Kuinka kauan? -otsikoituun blogitekstiini siitä, että olin pitkään rukoillut itselleni sopivampaa työpaikkaa. Tunnustin silloin, että epäilin suuresti, kuuleeko Taivaan Isä rukouksiani.
Vain muutama viikko tekstin julkaisun jälkeen huomasin työpaikkailmoituksen juuri sellaisesta työstä, jollaista olin toivonut. Hain tuota työpaikkaa ajatellen, että saahan näitä hakea – eihän näihin kuitenkaan yleensä pääse. Sain kuitenkin kutsun työhaastatteluun, josta kerroin rohkeasti muun muassa rauhanyhdistyksemme johtokunnalle, kun en mitenkään ehtinyt haastattelun vuoksi vuorollani keittämään kahveja kokoukseemme. Sain sieltäkin kannustavia sanoja. Muutamaa päivää myöhemmin sain tiedon, että olen tervetullut aloittamaan uudessa työssäni marraskuun alussa.
Tunnistaakohan kukaan teistä sellaista varmuutta, kun joskus tuntuu, melkein klassisella tavalla, että juuri näin, juuri tällä aikataululla tämän pitikin mennä? Sellainen jännä tunne, että on melkein hämillään: näinkö tämä nyt näin helposti ratkesi? Aivan yhtäkkiä suuri huoli onkin poissa.
Mitä siis voimme oppia näistä ystävyyteen ja työpaikkaan liittyvistä huolistani? Senkö, että kun on huolia, kannattaa ryhtyä Päivämiehen blogistiksi ja kirjoittaa rohkeasti niistä huolista, blogin muodossa tuoden "ne rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalalle tiettäväksi" (Fil. 4:6)? Jos tämä vaihtoehto tuntuu houkuttelevalta, kannattaa laittaa Päivämieheen hakemusta vetämään – loppuvuodesta etsitään taas uusia blogisteja.
Vakavasti ottaen: Haluan todeta, että olen äärimmäisen kiitollinen. Niin kiitollinen, että nytkin silmäni sumenevat ilon kyynelistä.
"Minä kiitän sinua, Herra, kaikesta sydämestäni, minä kerron ihmeellisistä teostasi" (Ps. 9:2).
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Ajankohtaiskirja 2025 ottaa Jumalan sanan pohjalta kantaa moniin aikamme keskusteluissa esille tuleviin kysymyksiin.
Kertomuksia taitekohdista, joissa tehdään elämän suurimpia ratkaisuja: Mihin joukkoon haluan kuulua?