”Oli­sin­pa koi­ra”, sa­noi poi­ka­ni Lau­ri. ”OI­KEA koi­ra!”

Hyvä haa­ve vii­si­vuo­ti­aal­le. Se ei eh­kä to­teu­du, mut­ta aja­tus on kau­nis ja kan­na­tet­ta­va. Ai­na­kin jok­si­kin ai­kaa.

Kiel­tä­mät­tä pie­ni koi­ra elää ai­ka haus­kaa elä­mää. Pys­tyy juok­se­maan vai­kut­ta­van lu­jaa. Lois­ta­va ha­ju­ais­ti. Koi­ra voi leik­kiä ja teh­dä temp­pu­ja tai le­väh­del­lä tun­ti­kau­sia. Ei pak­ko­läh­tö­jä päi­vä­ko­tiin tai kou­luun. Koi­ra on ikään kuin syn­ty­nyt elä­ke­läi­sek­si.

Miel­tä­ni on mo­nes­ti ko­hot­ta­nut se las­ten­lau­lu, jos­sa to­de­taan, et­tä ”Kyl­lä­hän kai­kil­la haus­kaa on, vaan koi­ran­pen­nuil­la ai­na. Aa­mus­ta il­taan lei­kil­läm­me hau­kum­me in­nok­kai­na. Hau­hau­hau, vou­vou­vou, hau­kum­me in­nok­kai­na.

Eri­tyi­sen kiva on tuo lau­lun ole­tus, et­tä läh­tö­koh­tai­ses­ti kai­kil­la on haus­kaa. Ja hy­vin nuk­ku­neen lap­sen koh­dal­la­han mo­nes­ti on­kin näin!

Vel­je­ni, joka on huo­mat­ta­vas­ti Lau­ria van­hem­pi, näki un­ta, jos­sa hän oli lei­jo­na. Hän läh­ti ko­kei­le­maan Pat­ti­jo­en lap­suu­den­ko­tim­me ta­ka­pel­loil­le, mi­hin juok­si­si ja mitä te­ki­si. Kuu­lem­ma eri­tyis­tä oli se, et­tä kun kiih­dyt­ti juok­sua, ai­na pys­tyi lait­ta­maan en­tis­tä suu­rem­paa vaih­det­ta sil­mään. Mai­se­ma vi­li­si. Yk­si­kään vas­taan­tu­li­ja ei pe­lot­ta­nut.

Kaik­ki eläin- ja elä­män­koh­ta­lot ei­vät ole yh­tä hil­pei­tä. Tämä tuli mie­lee­ni, kun 10. lo­ka­kuu­ta kä­vin tyt­tä­re­ni kans­sa Alek­sis Ki­ven lap­suu­den­ko­dil­la Pa­lo­jo­el­la.

Oli mah­ta­vaa te­pas­tel­la ta­lon kal­li­oi­sel­la pi­ha­maal­la ja kat­sel­la alas sa­moil­le pel­loil­le, joil­le Alek­sis oli kat­sel­lut lap­se­na. Talo oli pa­riin­kin ker­taan pu­ret­tu ja koot­tu taas, mut­ta sii­nä se sei­soi sa­ma­no­loi­se­na kuin Ki­ven ai­kaan.

Kivi oli nero. Vaik­ka oli­sin kuin­ka pa­hal­la pääl­lä, niin jos vain on­nis­tun avaa­maan Seit­se­män vel­jes­tä ja lu­ke­maan pie­nen pät­kän, on pak­ko nau­raa ää­neen Ki­ven kek­si­mil­le kom­men­teil­le.

Kaik­ki kom­men­tit ei­vät ole iloi­sia, ei­kä ol­lut ai­na ilois­ta Ki­ven elä­mä­kään. Luk­ka­rin kou­luun tym­pään­ty­neet Timo ja Ju­ha­ni miet­ti­vät, mik­si syn­tyi­vät ”kur­jik­si mat­ka­mie­hik­si”:

– Mik­si en avan­nut en­nen sil­mää­ni hal­ki­huu­li­se­na jä­nik­sen poi­ka­se­na tuon nä­reen al­la tuos­sa?

– Tai minä tuo­na ora­va­na, joka män­nyn haa­ru­kal­la hän­tä pys­tys­sä virs­kut­te­lee? Su­ru­ton lei­pän­sä on käpy ja kuu­sen par­ta läm­min peit­ton­sa sam­ma­lei­ses­sa tu­vas­sa.

– Ei­kä tar­vit­se hä­nen lu­kea.

– Ei tar­vit­se hä­nen lu­kea!

Timo to­te­aa ma­sen­tu­nee­na ih­mi­se­lä­mäs­tä:

– Tääl­lä käys­ke­lee hän vä­hän ajan, keik­kuu ja kiik­kuu kun­nes hän vih­doin kän­nis­tyy ja nään­tyy kuin rot­ta sei­nän­juu­reen.

Kel­lä­pä meis­tä ei oli­si jos­kus ma­sen­ta­va olo? Tai sie­tä­mä­tön kipu ja ah­dis­tus omas­ta tai jon­kun lä­hei­sen elä­män­koh­ta­los­ta?

Job, joka oli kes­tä­nyt kär­si­väl­li­se­nä ja jopa Ju­ma­lal­le kii­tol­li­se­na suu­ret ko­et­te­le­muk­set, sa­noi lo­pul­ta:

– Ka­dot­koon jäl­jet­tö­miin se päi­vä, jona syn­nyin, yö, joka tie­si ker­toa: poi­ka on siin­nyt. – – Mik­si en syn­ty­nyt kuol­lee­na, mik­si en me­neh­ty­nyt tul­tu­a­ni äi­din koh­dus­ta?

On­nek­si useim­mi­ten ei tar­vit­se men­nä näin sy­väl­le synk­kyy­teen. Asi­at jär­jes­ty­vät. Tai vaik­ka kaik­ki suur­ten su­ru­jen syyt ei­vät ka­toa, Ju­ma­la voi ot­taa mur­heen pois.

Tu­lee vie­lä se ke­säi­nen aa­mu, kun as­tuu pi­hal­le ja au­rin­ko paah­taa ja läm­min il­ma hen­käi­lee ja lin­nut lu­rit­ta­vat ja kaik­ki on kuin luo­mi­sen aa­mu­na ja jou­tuu het­ken miet­ti­mään, et­tä mi­täs minä il­lal­la su­rin­kaan.

Jos vain kes­kit­tyy pik­ku­po­jan tai koi­ran­pen­nun ta­paan sii­hen, mitä on juu­ri nyt kä­sil­lä, ei­kä mie­ti lii­kaa tu­le­vaa, moni päi­vä on oi­kein hyvä.

”Äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet." (Matt. 6:3–4.)