Ot­sik­ko ku­vaa kah­dek­sat­ta käs­kyä ”mitä tu­li­si teh­dä” -muo­dos­sa. Tämä käs­ky liit­tyy kym­me­nes­tä käs­kys­tä eh­kä lä­hei­sim­min ar­ki­päi­vän elä­mään. Eläm­me so­si­aa­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä lä­hes joka het­ki. Mis­sä ih­mi­set koh­taa­vat, siel­lä on mah­dol­li­suus voi­mia an­ta­vaan koh­taa­mi­seen. Sa­mois­sa ti­lan­teis­sa on myös ris­ki tul­la ohi­te­tuk­si tai sa­tu­te­tuk­si. Lii­an usein jäl­kim­mäi­nen on tot­ta esi­mer­kik­si kou­luis­sa, jois­sa kiu­saa­mi­nen on usein on­gel­ma.

Kym­me­nen käs­kyä suo­je­lee elä­mää, lä­him­mäis­tä ja myös it­seä. Kah­dek­san­nen käs­kyn opet­te­le­mi­nen ko­to­na per­heen­jä­sen­ten kes­ken an­taa hy­vää poh­jaa tu­le­vai­suu­teen. Lä­hei­set ja toi­mi­vat ih­mis­suh­teet ra­ken­tu­vat ”hy­vän to­dis­tuk­sen lau­su­mi­nen” va­raan, ku­ten toi­sen huo­mi­oi­mi­seen ja ar­vos­ta­vaan ja ys­tä­väl­li­seen pu­hee­seen. Toi­saal­ta pa­han pu­hu­mi­nen muis­ta, sa­na­ton tai sa­nal­li­nen ivai­lu tai toi­sen vir­hei­den osoit­te­lu ei­vät tuo te­ki­jäl­leen ar­vos­tus­ta tai kun­ni­oi­tus­ta.

Kau­pun­git, kun­nat, seu­ra­kun­nat ja va­paa­eh­tois­toi­mi­jat ovat vii­me vuo­si­na yh­dis­tä­neet voi­mi­an­sa hel­pot­taak­seen eri­tyi­ses­ti las­ten ja nuor­ten pa­hoin­voin­tia. Mo­nin pai­koin on jär­jes­tet­ty ma­ta­lan kyn­nyk­sen kes­kus­te­lu­a­pua, esi­mer­kik­si Walk in -te­ra­pi­an avul­la. Toi­min­ta pe­rus­tuu sii­hen, et­tä kuka ta­han­sa voi ”kä­vel­lä si­sään” ja ja­kaa huo­li­aan ja mur­hei­taan esi­mer­kik­si ly­hyt­te­ra­pi­a­kou­lu­tuk­sen saa­neen hen­ki­lön kans­sa. Täl­lais­ta työ­tä te­ke­vät ovat ker­to­neet, et­tä pa­ras­ta apua mo­nel­le nuo­rel­le on kuul­la, et­tä he kel­paa­vat ja ovat ar­vok­kai­ta oma­na it­se­nään. Ai­kui­sen heil­le an­ta­ma huo­mio ja ai­ka ovat mer­ki­tyk­sel­li­siä. Myön­teis­ten asi­oi­den löy­tä­mi­nen it­ses­tä ja tu­le­vai­suu­des­ta an­ta­vat toi­voa ja elä­mä­ni­loa. Täs­sä­kin hy­vän to­dis­tuk­sen an­ta­mi­nen tuo myön­teis­tä kas­vua, kuin kas­vin tai­mel­le an­net­tu vesi, valo ja läm­pö.

Jee­sus an­taa esi­mer­kin, kuin­ka koh­da­ta yk­sit­täi­nen, usein hä­däs­sä ole­va lä­him­mäi­nen. Jee­sus kuu­li ja näki yh­den ih­mi­sen suu­ren­kin vä­ki­jou­kon kes­kel­lä. Hä­nel­lä oli ai­kaa täl­le ih­mi­sel­le. Jee­sus myös ky­syi, mitä ih­mi­nen toi­voi­si hä­nel­le teh­tä­vän ja aut­toi tätä (Mark. 10:51). Jee­sus hy­väk­syi seu­raan­sa hei­kon ja syn­ti­sen ih­mi­sen. Hän va­paut­ti hei­dät syn­neis­tä ja an­toi heil­le ar­von lä­him­mäi­si­nä (Luuk. 19:9–10).