Vuo­den­vaih­teen pu­hu­jien­ko­kouk­sen alus­tuk­sen ai­hee­na oli us­kon tuo­ma ajal­li­nen ja ikui­nen siu­naus. Ai­het­ta kä­si­tel­tiin Paa­va­lin Fi­le­mo­nil­le osoit­ta­min sa­noin: ”Ru­koi­len, et­tä yh­tei­nen us­kom­me aut­tai­si si­nua kä­sit­tä­mään kai­ken sen hy­vän, min­kä Kris­tus on meil­le an­ta­nut” (Fi­lem. 1:6).

Vuo­den al­ka­es­sa on tar­peen muis­taa, et­tä vuo­si ete­nee yk­si päi­vä ja het­ki ker­ral­laan. Jee­sus it­se opet­ti tätä vuo­ri­saar­nas­saan. Ju­ma­lan kä­sis­sä on jo­kai­sen ih­mi­sen ja koko luo­ma­kun­nan elä­mä. Yh­teis­kun­nas­sa ja koko maa­il­mas­sa nä­kyy syvä ah­dis­tus tä­män luot­ta­muk­sen ka­do­tes­sa. Kun Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­lo kiis­te­tään, jää jäl­jel­le vain ih­mi­sen ym­mär­rys tai us­ko epä­mää­räi­seen koh­ta­loon.

Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja ei ha­lu­ai­si ke­nen­kään elä­vän ”päi­vän lap­se­na”. Hän pyr­kii ku­vaa­maan tu­le­vai­suu­den sel­lai­se­na, et­tä us­kon säi­lyt­tä­mi­nen näyt­tää epä­var­mal­ta. Vi­hol­li­nen maa­laa ku­van us­kos­ta ih­mi­sen va­paut­ta ja it­se­mää­rää­mi­soi­keut­ta ra­joit­ta­va­na asi­a­na, on­nel­li­sen elä­män es­tee­nä. Ai­kam­me it­se­kes­kei­ses­sä il­ma­pii­ris­sä täl­lai­nen kuva us­kos­ta on hy­vin ylei­nen.

To­del­li­suu­des­sa us­ko on Ju­ma­lan ar­moa, siu­naus­ta ja läs­nä­o­loa joka het­ki omis­ta­jan­sa elä­mäs­sä. Kou­lu­ter­vey­den­hoi­ta­ja oli to­den­nut us­ko­vai­sel­le nuo­rel­le ter­veys­tar­kas­tuk­sen yh­tey­des­sä: ”Si­nun asi­a­si ovat epäi­lyt­tä­vän hy­vin ver­rat­tu­na ikä­to­ve­rei­hi­si.” Huu­mo­rin sä­vyt­tä­mä kom­ment­ti ker­toi sen, et­tä us­ko an­taa ih­mi­sel­le pal­jon myös ajal­lis­ta hy­vin­voin­tia. Suu­rem­pi on kui­ten­kin ian­kaik­ki­nen siu­naus, jon­ka us­ko an­taa. Se tuo lo­pul­ta ian­kaik­ki­sen elä­män tai­vaas­sa.

Us­kon tuo­ma ko­ko­nais­val­tai­nen siu­naus ei pois­ta sitä to­del­li­suut­ta, et­tä ih­mi­nen on it­ses­sään syn­ti­nen. Syn­ti vai­kut­taa myös us­ko­vai­sen elä­mäs­sä tu­ho­a­va­na voi­ma­na. Syn­ti ei kui­ten­kaan hal­lit­se us­ko­vais­ta ih­mis­tä, vaan hä­nen sy­dä­mes­sään asuu Jee­sus Kris­tus (Gal. 3:27). Us­ko lah­joit­taa omis­ta­jal­leen Jee­suk­sen van­hurs­kau­den, eli pe­las­tuk­sen hä­nes­sä.

Le­vot­to­man ja uh­kia täyn­nä ole­van ajan kes­kel­lä us­ko syn­nyt­tää yhä Py­hän Hen­gen he­del­miä. Näi­tä ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä (Gal. 5:22–23). Myös tä­nään vain us­ko aut­taa kä­sit­tä­mään kai­ken sen hy­vän, min­kä Kris­tus on meil­le an­ta­nut.