Pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat pu­hut­te­le­vat Päi­vä­mie­hen lu­ki­joi­ta. Leh­den ta­ka­si­vul­la lu­ki­jat ker­to­vat, mitä aja­tuk­sia heil­lä he­rää ti­lan­tees­ta, jos­sa Pie­ta­ri kiel­si kol­mes­ti Jee­suk­sen. Lu­ki­joi­den vas­tauk­sis­sa ko­ros­tu­vat sa­mais­tu­mi­sen tun­teet: noin on käy­nyt tai voi­si käy­dä mi­nul­le­kin. Toi­saal­ta vas­tauk­sis­ta vä­lit­tyy ru­kous: kun­pa Ju­ma­la aut­tai­si säi­ly­mään Ju­ma­lan lap­sen pai­kal­la val­ta­kun­nas­saan. Kol­man­te­na nou­see esiin Pie­ta­ris­sa il­men­nyt oman voi­man tun­to, joka voi joh­taa lan­ke­a­mi­seen.

Pie­ta­rin ti­lan­tee­seen vii­ta­taan ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen rip­pi­o­si­os­sa, syn­nin­tun­nus­tuk­ses­sa: ”Oi sinä kaik­kein ar­mol­li­sin, ris­tiin­nau­lit­tu Her­ra Jee­sus Kris­tus. Ar­mah­da mi­nua, vai­vais­ta syn­tis­tä, ja kat­so puo­lee­ni lau­peu­te­si sil­min, niin kuin sinä kat­soit Pie­ta­riin, ja niin kuin sinä kat­soit syn­ti­seen nai­seen fa­ri­seuk­sen ko­dis­sa ja ryö­vä­riin ris­tin­puul­la.”

Ri­pis­sä tun­nus­te­taan oma va­ja­vai­suus ja syn­ti­syys. Sa­mal­la ve­do­taan Jee­suk­sen ar­mol­li­suu­teen, jota hän il­men­si mo­nis­sa koh­taa­mi­sis­saan elä­es­sään maan pääl­lä. Täs­sä ar­mol­li­suu­des­sa on­kin syn­ti­sen ih­mi­sen ai­noa toi­vo. Se riit­tää ja kes­tää, vaik­ka ih­mi­nen on pe­ri­syn­nin vai­ku­tuk­ses­ta koko elä­män­sä ajan syn­tiin lan­ke­a­vai­nen, jopa niin, et­tä lan­ke­aa sa­maan syn­tiin uu­del­leen ja uu­del­leen.

Pie­ta­rin esi­merk­ki on tar­peel­li­nen ja ter­veel­li­nen muis­tu­tus tä­nä­kin pää­si­äi­se­nä. Ih­mi­nen ei ole muut­tu­nut. Pe­las­tus ei ole löy­det­tä­vis­sä it­se­ään tut­ki­mal­la, pa­rem­mak­si ke­hit­ty­mäl­lä tai asen­ne­työ­tä te­ke­mäl­lä. Oma si­säi­nen voi­ma ei riit­tä­nyt Pie­ta­ril­la­kaan, vaik­ka hän ha­lu­si ol­la us­kol­li­nen Her­ral­leen ja Mes­ta­ril­leen.

Pe­las­tuk­sek­seen ih­mi­nen tar­vit­see Jee­suk­sen lem­pe­ää kat­set­ta, Ju­ma­lan ar­moa. Se vä­lit­tyy ereh­ty­väis­ten ja it­se­kin an­teek­si­an­ta­mus­ta tar­vit­se­vien Ju­ma­lan las­ten kaut­ta ih­mi­sel­tä toi­sel­le. Ju­ma­lan ar­mo tu­lee koh­dal­le evan­ke­liu­min sa­no­mas­sa, joka lu­paa, et­tä kaik­ki on an­teek­si ja syn­ti­kuor­ma pois­sa. Täs­tä avau­tuu kir­kas pää­si­äi­saa­mun nä­ky­mä: hau­ta on tyh­jä ja kuo­le­ma voi­tet­tu. Tie on au­ki tai­vaa­seen saak­ka, mi­nul­le­kin.