Luonnonsuojelujärjestön jäsenet Suomesta ja Ruotsista töhrivät viime viikolla eduskuntataloa Helsingissä. Tapaus on saanut laajaa julkisuutta: ei niinkään asia, jonka puolesta he toimivat, vaan nimen omaan teko, jolla he asiaansa ajoivat. Uutismediat ovat pyrkineet selvittämään muun muassa eduskuntatalon suojausta, rakennukselle mahdollisesti koituvaa pysyvämpää haittaa ja tempauksesta koituvaa hintalappua.
Suomessa laki takaa kaikille mahdollisuuden ilmaista mielipiteitään ja osoittaa mieltään. Valtaosa kansasta toimii lakien puitteissa. Pieni, mutta näkyvä joukko on päätynyt toisenlaiseen vaikuttamiseen: kansalaistottelemattomuuteen ja hiljattain nähtyyn aktivismiin, jota voi luonnehtia vandalismiksi eli toisen omaisuuden, erityisesti kulttuurikohteiden, tahalliseksi vahingoittamiseksi.
Omaisuuden vahingoittaminen, olipa se yksityistä tai yhteistä, herättää monia kysymyksiä. Jos minä saan vahingoittaa yhteistä tai toisen ihmisen omaisuutta, mikä suojaa minua itseäni muiden mielivallalta? Minkälainen yhteiskunta seuraa siitä, jos laajemmat kansanjoukot ajattelevat, että lakia ei tarvitse noudattaa? Omankädenoikeuden käyttäminen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen horjuttaminen johtaa anarkiaan, mikä ei palvele ihmisten, eläinten eikä luomakunnan etua.
Suomessa on poikkeuksellisen pitkä ja edustava historia kansalaisoikeuksien saralla. Yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta säädettiin valtiopäiväjärjestyksessä jo vuonna 1906. Myös kynnys lähteä mukaan yhteisten asioiden hoitamiseen on tehty hyvin matalaksi. Vaikuttamistyötä on mahdollista tehdä monenlaisilla yhteiskunnan tasoilla: niin kunnissa kuin eduskunnassa tai kansalaisjärjestöjen ja seurakuntien riveissäkin.
Kristityn on hyvä pyrkiä rakentamaan yhteiskuntaa laillisin keinoin. Suomalaisessa yhteiskunnassa siihen on erityisen hyvät mahdollisuudet, joita jokaisen kannattaa voimiensa, kiinnostuksenkohteidensa ja taitojensa mukaan hyödyntää.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys