Paa­va­li to­te­aa kir­jees­sään Ti­mo­teuk­sel­le: ”Kun meil­lä on ruo­ka ja vaat­teet, saam­me ol­la tyy­ty­väi­siä” (1. Tim. 6:8). Riit­tää­kö tämä ai­kam­me ih­mi­sel­le? Eläm­me hy­vää ai­kaa, jos­sa myös asun­toa, ter­veys­pal­ve­lu­ja ja mah­dol­li­suut­ta liik­kua pai­kas­ta toi­seen pi­de­tään lä­hes it­ses­tään­sel­vyyk­si­nä. Jo­ka­päi­väi­sen lei­vän kä­si­te on laa­ja, mut­ta kaik­ki sen osa-alu­eet ovat lo­pul­ta Ju­ma­lan lah­jaa ih­mi­sil­le.

Ai­em­mat su­ku­pol­vet ovat jou­tu­neet tu­le­maan toi­meen vä­hem­mäl­lä. Vuo­si­kym­me­niä sit­ten sota tu­ho­si pal­jon ih­mis­ten ra­ken­ta­maa ai­neel­lis­ta hy­vin­voin­tia. Sota-ai­ka­na päi­vit­täi­siä elin­tar­vik­kei­ta ja eri­lai­sia raa­ka-ai­nei­ta piti sään­nös­tel­lä val­ti­on toi­mes­ta. So­taa puo­les­taan seu­ra­si pula-ai­ka, jol­loin niuk­kuus jat­kui.

Vai­ke­at ajat ai­heut­ti­vat mo­nen­lais­ta kär­si­mys­tä. Sa­maan ai­kaan ih­mi­set iloit­si­vat it­se­näi­syy­den säi­ly­mi­ses­tä, tal­koo­hen­ges­tä ja oras­ta­vas­ta olo­jen pa­ra­ne­mi­ses­ta. Vai­ke­as­ta ajas­ta sel­viy­ty­mi­nen toi mu­ka­naan hy­vin­voin­ti­val­ti­on pe­rus­ra­ken­teet - kai­kis­ta ha­lut­tiin pi­tää huol­ta.

Tyy­ty­väi­syys ja on­nel­li­suus ei­vät syn­ny ai­no­as­taan ta­lou­del­li­sen hy­vin­voin­nin an­si­os­ta. Niuk­kuu­den kes­kel­lä elä­vä voi iloi­ta pie­nis­tä­kin asi­ois­ta ja toi­saal­ta suu­ren hy­vin­voin­nin kes­kel­lä puo­les­taan va­lit­taa mi­tät­tö­mis­tä epä­koh­dis­ta. Kun ih­mi­nen ky­ke­nee ole­maan tyy­ty­väi­nen olo­suh­tei­siin, on hä­nen hel­pom­pi ol­la myös on­nel­li­nen.

Tämä leh­ti kä­sit­te­lee van­huut­ta ja sii­hen liit­ty­vää elä­män­ko­ke­mus­ta. Van­hem­mal­la su­ku­pol­vel­la on ar­vo­kas ko­ke­mus­pää­o­ma myös sel­viy­ty­mi­sen ja tyy­ty­väi­syy­den sa­ral­la. Ele­tyt vuo­si­kym­me­net opet­ta­vat ar­vi­oi­maan sitä, mikä lo­pul­ta on kes­tä­vää ja ar­vo­kas­ta. Van­hem­pi voi opas­taa nuo­rem­paa vält­tä­mään vir­hei­tä ja vää­riä va­lin­to­ja, niin us­ko­na­si­ois­sa kuin muil­la elä­mä­na­lu­eil­la. Raa­mat­tu ke­hot­taa ih­mis­tä py­säh­ty­mään ja ot­ta­maan op­pia men­neis­tä ajois­ta (Jer. 6:16).

Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti van­hem­pia tu­lee kun­ni­oit­taa ja ikään­ty­vää su­ku­pol­vea pi­tää ar­vos­sa. Tätä voim­me to­teut­taa mo­nin ta­voin. Mikä oli­si pa­rem­pi tapa kuin huo­leh­tia ikäih­mis­tä, hei­dän hoi­vas­taan ja eli­no­lo­suh­teis­taan? Myös van­hem­pien su­ku­pol­vien sa­nal­li­nen kiit­tä­mi­nen on pai­kal­laan. Van­hem­pien kun­ni­oit­ta­mi­seen liit­tyy Ju­ma­lan siu­nauk­sen lu­paus.