Kati Kan­to

Ee­va Ra­ja­ta­lo ko­kee elä­neen­sä en­ke­lin var­je­luk­sen to­dek­si elä­mäs­sään. Psal­mit ovat hä­nel­le tär­kei­tä.

– Jos­kus mar­ja­reis­sul­la olen löy­tä­nyt pu­ron. Se tun­tuu ikään kuin Ju­ma­lan lah­jal­ta ja nos­taa mie­lee­ni psal­min sa­nat ”Hän vie mi­nut vir­voit­ta­vien vet­ten tykö”, ker­too ro­va­nie­me­läi­nen Ee­va Ra­ja­ta­lo.

Eri­tyi­sen ra­kas hä­nel­le on psal­mi 91.

– Sii­nä on mo­nia loh­dut­ta­via koh­tia. Oi­ke­as­taan koko psal­mi tun­tuu us­koa ruok­ki­val­ta. Se on rie­mu­kas teks­ti Ju­ma­lan var­je­luk­ses­ta, poh­tii Ra­ja­ta­lo.

Psal­min koh­ta ”Et pel­kää yön kau­hu­ja et­kä päi­väl­lä len­tä­vää nuol­ta, et rut­toa, joka liik­kuu pi­me­äs­sä, et tau­tia, joka rie­huu kes­kel­lä päi­vää” pu­hut­te­lee Ra­ja­ta­loa sen ajan­koh­tai­suu­ten­sa vuok­si.

Hän ker­too elä­neen­sä psal­min koh­dan ”Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la si­nua, mis­sä iki­nä kul­jet, ja he kan­ta­vat si­nua kä­sil­lään, et­tet louk­kaa jal­kaa­si ki­veen” kal­tai­sen en­ke­lin var­je­luk­sen to­dek­si elä­mäs­sään.

– Kun al­kaa ol­la ikää, on elä­män var­rel­la eh­ti­nyt ta­pah­tua mo­nen­lai­sia vaa­ra­ti­lan­tei­ta. Jäl­keen­päin huo­maan ai­na ih­meel­li­sen Ju­ma­lan var­je­luk­sen.