Esikoisensa ja miehensä menettäneen Leila Koiviston elämään on mahtunut koettelemuksia. – Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, hän toteaa.
Esko Korkeakoski
Esikoisensa ja miehensä menettäneen Leila Koiviston elämään on mahtunut koettelemuksia. – Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, hän toteaa.
Esko Korkeakoski
Esko Korkeakoski
Lempääläläisen Leila Koiviston lapsuuden kotikylä oli tyypillinen maalaiskylä Jyväskylässä. Isä oli töissä rautateillä ja äiti palvelualalla. Isän äiti toimi Vaajakoskella seurakunnan pyhäkoulun opettajana.
Lapsuudessa Koivistolla ei ollut juuri mitään käsitystä uskosta. Koulun uskonnon opetus oli tiedon jakamista. Vasta rippikoulussa hän havahtui pohtimaan, että mitähän se usko oikein on.
– Vanhempani olivat kirkkouskovaisia, mutta eivät uskonnollisia. Kotona ei keskusteltu uskon asioista, muistelee Koivisto.
Koiviston mennessä naimisiin Markku-puolisonsa kanssa kumpikaan heistä ei ollut uskomassa. Markulla oli kuitenkin uskovaiset vanhemmat sekä tietoa uskosta ja uskovaisten käytännöistä.
– Lopulta sain Markun myötä parannuksen armon. Hänellä oli laaja uskovaisten kaveripiiri, johon itsekin liityin mukaan, kertaa Koivisto muistojaan.
Avoimeen ja suoraan tyyliinsä Koivisto kertoo, kuinka heidän Marko-esikoisensa alkoi vartuttuaan kiinnostua kodin lähellä olevasta järvestä. Tuo järvi koituikin Markon kohtaloksi. Kuolinsyy oli hukkuminen, vaikka elämänlanka katkesi myöhemmin sairaalassa.
Esikoisen kuolema oli Koivistoille kovaa Jumalan koulua. Aika pysähtyi ja perspektiivit katosivat.
– Markku totesi silloin, ettemme voi enää elää ilman Jumalan valtakuntaa. Hänellä oli minua suurempi synninhätä. Hän sanoi: ”Jos tuo lapsi otetaan meiltä pois, haluan mennä samaan paikkaan kuin Marko.” Kokemuksemme oli, ettei elämä voi jatkua näin, kertoo Koivisto.
Jumala valmisteli kaikessa uskon lahjan vastaanottamista. Kun pariskunnalle sitten saarnattiin evankeliumi, he kokivat, että saivat parannuksen armon Jumalalta.
– Emme ajatelleet, että olisimme kääntyneet vanhoillislestadiolaisuuteen. Onhan usko siinä joukossa, jossa Pyhä Henki vaikuttaa.
Marko-pojan kuolema ei Koivistoja kuitenkaan katkeroittanut. Ajatuksena oli, että tärkeintä oli jaksaa uskoa ja puhua siitä suu auki.
Esikoisen jälkeen perheeseen siunattiin vielä yksitoista lasta. Kahdeksannen lapsen synnyttyä Koiviston isä totesi, ettei heidän tarvitse yksin maailmaa täyttää. Koivisto kertoo todenneensa siihen, että sano sinä mikä on liikaa, kun me emme tiedä. Sen jälkeen asiasta ei puhuttu.
– Vanhempani eivät paheksuneet uskoamme. Aina he tulivat ristiäisiin ja muihinkin perhejuhliin.
Koivisto toteaa elämässä olleen työtä ja koettelemuksia, mutta kaikesta on kuitenkin aina selvitty. Taivaan Isä salli Markulle sairauden, jonka vuoksi hänen oli jäätävä ensin sairaslomalle ja sitten sairaseläkkeelle.
– Lasten hoidon kannalta tilanne oli hyvä, koska Markku ”huushollas” kotona ja tyytyi elämään niin, miettii Koivisto.
Markun kuoleman jälkeen yksin seuroihin lähteminen tuntui vaikealta.
– Joonatan-poikani kehotti minua lähtemään seuroihin, jotta jaksaisin pysyä uskomassa. Koin neuvon Jumalan huolenpitona. Lähden nykyisin mielelläni seuroihin. Maailman houkutukset eivät ole vetäneet puoleensa, hymyilee Koivisto.
Lue juttu kokonaisuudessaan tällä viikolla ilmestyneestä Päivämiehestä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys