Es­ko Kor­ke­a­kos­ki

Lem­pää­lä­läi­sen Lei­la Koi­vis­ton lap­suu­den ko­ti­ky­lä oli tyy­pil­li­nen maa­lais­ky­lä Jy­väs­ky­läs­sä. Isä oli töis­sä rau­ta­teil­lä ja äi­ti pal­ve­lu­a­lal­la. Isän äi­ti toi­mi Vaa­ja­kos­kel­la seu­ra­kun­nan py­hä­kou­lun opet­ta­ja­na.

Lap­suu­des­sa Koi­vis­tol­la ei ol­lut juu­ri mi­tään kä­si­tys­tä us­kos­ta. Kou­lun us­kon­non ope­tus oli tie­don ja­ka­mis­ta. Vas­ta rip­pi­kou­lus­sa hän ha­vah­tui poh­ti­maan, et­tä mi­tä­hän se us­ko oi­kein on.

– Van­hem­pa­ni oli­vat kirk­kous­ko­vai­sia, mut­ta ei­vät us­kon­nol­li­sia. Ko­to­na ei kes­kus­tel­tu us­kon asi­ois­ta, muis­te­lee Koi­vis­to.

Koi­vis­ton men­nes­sä nai­mi­siin Mark­ku-puo­li­son­sa kans­sa kum­pi­kaan heis­tä ei ol­lut us­ko­mas­sa. Mar­kul­la oli kui­ten­kin us­ko­vai­set van­hem­mat sekä tie­toa us­kos­ta ja us­ko­vais­ten käy­tän­nöis­tä.

– Lo­pul­ta sain Mar­kun myö­tä pa­ran­nuk­sen ar­mon. Hä­nel­lä oli laa­ja us­ko­vais­ten ka­ve­ri­pii­ri, jo­hon it­se­kin lii­tyin mu­kaan, ker­taa Koi­vis­to muis­to­jaan.

Avoi­meen ja suo­raan tyy­liin­sä Koi­vis­to ker­too, kuin­ka hei­dän Mar­ko-esi­koi­sen­sa al­koi var­tut­tu­aan kiin­nos­tua ko­din lä­hel­lä ole­vas­ta jär­ves­tä. Tuo jär­vi koi­tui­kin Mar­kon koh­ta­lok­si. Kuo­lin­syy oli huk­ku­mi­nen, vaik­ka elä­män­lan­ka kat­ke­si myö­hem­min sai­raa­las­sa.

Esi­koi­sen kuo­le­ma oli Koi­vis­toil­le ko­vaa Ju­ma­lan kou­lua. Ai­ka py­säh­tyi ja pers­pek­tii­vit ka­to­si­vat.

– Mark­ku to­te­si sil­loin, et­tem­me voi enää elää il­man Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Hä­nel­lä oli mi­nua suu­rem­pi syn­nin­hä­tä. Hän sa­noi: ”Jos tuo lap­si ote­taan meil­tä pois, ha­lu­an men­nä sa­maan paik­kaan kuin Mar­ko.” Ko­ke­muk­sem­me oli, et­tei elä­mä voi jat­kua näin, ker­too Koi­vis­to.

Ju­ma­la val­mis­te­li kai­kes­sa us­kon lah­jan vas­taa­not­ta­mis­ta. Kun pa­ris­kun­nal­le sit­ten saar­nat­tiin evan­ke­liu­mi, he ko­ki­vat, et­tä sai­vat pa­ran­nuk­sen ar­mon Ju­ma­lal­ta.

– Em­me aja­tel­leet, et­tä oli­sim­me kään­ty­neet van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­teen. On­han us­ko sii­nä jou­kos­sa, jos­sa Pyhä Hen­ki vai­kut­taa.

Mar­ko-po­jan kuo­le­ma ei Koi­vis­to­ja kui­ten­kaan kat­ke­roit­ta­nut. Aja­tuk­se­na oli, et­tä tär­kein­tä oli jak­saa us­koa ja pu­hua sii­tä suu au­ki.

Esi­koi­sen jäl­keen per­hee­seen siu­nat­tiin vie­lä yk­si­tois­ta las­ta. Kah­dek­san­nen lap­sen syn­nyt­tyä Koi­vis­ton isä to­te­si, et­tei hei­dän tar­vit­se yk­sin maa­il­maa täyt­tää. Koi­vis­to ker­too to­den­neen­sa sii­hen, et­tä sano sinä mikä on lii­kaa, kun me em­me tie­dä. Sen jäl­keen asi­as­ta ei pu­hut­tu.

– Van­hem­pa­ni ei­vät pa­hek­su­neet us­ko­am­me. Ai­na he tu­li­vat ris­ti­äi­siin ja mui­hin­kin per­he­juh­liin.

Koi­vis­to to­te­aa elä­mäs­sä ol­leen työ­tä ja ko­et­te­le­muk­sia, mut­ta kai­kes­ta on kui­ten­kin ai­na sel­vit­ty. Tai­vaan Isä sal­li Mar­kul­le sai­rau­den, jon­ka vuok­si hä­nen oli jää­tä­vä en­sin sai­ras­lo­mal­le ja sit­ten sai­ra­se­läk­keel­le.

– Las­ten hoi­don kan­nal­ta ti­lan­ne oli hyvä, kos­ka Mark­ku ”huus­hol­las” ko­to­na ja tyy­tyi elä­mään niin, miet­tii Koi­vis­to.

Mar­kun kuo­le­man jäl­keen yk­sin seu­roi­hin läh­te­mi­nen tun­tui vai­ke­al­ta.

– Joo­na­tan-poi­ka­ni ke­hot­ti mi­nua läh­te­mään seu­roi­hin, jot­ta jak­sai­sin py­syä us­ko­mas­sa. Koin neu­von Ju­ma­lan huo­len­pi­to­na. Läh­den ny­kyi­sin mie­lel­lä­ni seu­roi­hin. Maa­il­man hou­ku­tuk­set ei­vät ole ve­tä­neet puo­leen­sa, hy­myi­lee Koi­vis­to.

Lue jut­tu ko­ko­nai­suu­des­saan täl­lä vii­kol­la il­mes­ty­nees­tä Päi­vä­mie­hes­tä.