Na­tas­ha War­wa­ruk

Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi. (Job 1:21)

Pää­ni on ras­kas ja sil­mä­ni ovat vä­sy­neet. Is­tun no­ja­tuo­lis­sa peh­me­ään orans­siin tork­ku­peit­too­ni kää­riy­ty­nee­nä. Olen si­joit­ta­nut pari läm­pö­pus­sia stra­te­gi­siin koh­tiin, tu­ke­nut jal­ka­ni ylös, lait­ta­nut tyy­nyn oi­ke­an pol­ve­ni al­le ja ve­tä­nyt rol­laat­to­rin ulot­tu­vil­le­ni. Sii­nä mie­tis­ke­len raa­ma­tun­koh­taa, joka on pyö­ri­nyt mie­le­ni uu­me­nis­sa vii­mei­set pari viik­koa. On­ko to­si­aan niin, et­tä Ju­ma­la an­taa ja ot­taa pois? Ja voin­ko vie­lä­kin sa­noa sy­dä­mes­sä­ni ai­van luot­ta­vai­ses­ti: ”Kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi”?

Koko elä­mä­ni ajan Ju­ma­la on an­ta­nut ja ot­ta­nut kai­ken, min­kä on kat­so­nut mi­nul­le tar­peel­li­sek­si. Nyt olen sel­lai­ses­sa elä­män­vai­hees­sa, et­tä hän on ot­ta­nut pois mer­kit­tä­vän osan mi­nua: fyy­si­sen ter­vey­te­ni ja lii­kun­ta­ky­ky­ni. Vii­me ai­koi­na jal­ka­ni ovat ol­leet eri­tyi­sen vä­sy­neet ja hi­taat. Olen it­se­pin­tai­ses­ti käyt­tä­nyt nii­tä, ja tie­dän käyt­tä­vä­ni nii­tä niin kau­an kuin pys­tyn.

Eh­kä vie­lä vai­ke­am­paa on ol­lut se, et­tä mi­nun on täy­ty­nyt pyy­tää apua ja ot­taa apu vas­taan. Olen vah­va ja pe­lo­ton, ja mel­kein­pä lyy­his­tyi­sin maa­han mie­luum­min kuin myön­täi­sin tap­pi­o­ni. Kun mie­tin sitä vai­val­lois­ta mat­kaa, joka mah­dol­li­ses­ti joh­taa in­va­li­di­teet­tiin, vä­hit­täi­seen ter­vey­den, elin­voi­man ja ener­gi­an me­ne­tyk­seen, pää­dyn väis­tä­mät­tä ajat­te­le­maan: ”To­del­la­ko? Täy­tyy­kö mi­nul­ta to­si­aan ot­taa kaik­ki tämä?”

Ja sa­mal­la kun ky­syn tätä, tie­dän jo vas­tauk­sen. Kyl­lä, täl­lä het­kel­lä, täs­sä ajas­sa kaik­ki tämä ote­taan mi­nul­ta, jot­ta kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan täy­del­li­nen suun­ni­tel­ma to­teu­tui­si.

”Mil­tä tun­tui­si, jos sai­sin kai­ken sen ta­kai­sin?” Pie­ni hymy nou­see huu­lil­le­ni. Voi­si­ko se ol­la mah­dol­lis­ta? Ju­ma­lal­le on mah­dol­lis­ta kaik­ki. Ja toi­vee­ni kyl­lä to­teu­tuu sil­lä ta­val­la, et­tä tai­vaas­sa saan uu­den ruu­miin!

Kun jon­kin ai­kaa sit­ten kuun­te­lin net­ti-il­ta­har­taut­ta, mi­nul­le avau­tui pie­ni su­run ja eh­kä lu­pauk­sen vä­läh­dys. Olen ol­lut sai­rau­te­ni ta­kia työ­ky­vy­tön yli kol­me vuot­ta, mut­ta ajat­te­len ai­na mie­les­sä­ni, et­tä toi­vun ja pa­laan töi­hin. Sii­nä il­ta­har­tau­des­sa sa­not­tiin, et­tä ih­mi­nen voi sul­kea yh­den oven jon­kin elä­män­vai­heen päät­ty­es­sä ja ava­ta sit­ten uu­den.

Su­run aal­to val­ta­si mie­le­ni, kun ajat­te­lin me­net­tä­mää­ni ope­tus­työ­tä. Tämä uu­si elä­män­vai­he, jos­sa pu­keu­dun, lai­tan ruo­ka­ni ja hoi­dan ar­jen as­ka­reet it­se, ei kuu­los­ta jä­rin jän­nit­tä­väl­tä, mut­ta sii­nä vai­hees­sa elä­mä­ni nyt on, ja ha­lu­an ot­taa kai­ken Ju­ma­lan kä­des­tä.

On to­si­aan niin, et­tä Ju­ma­la an­taa ja ot­taa. Näen tä­män omas­sa elä­mäs­sä­ni ja myös nii­den us­ko­vais­ten su­ruis­sa ja ilois­sa, jot­ka kul­ke­vat rin­nal­la­ni. Val­ta­kun­ta, jon­ka asuk­kai­na va­el­lam­me, on käy­nyt läpi tais­te­lun ja le­vot­to­muuk­sien ajan. Se on ol­lut häm­men­tä­vää ai­kaa, ja mi­nun on täy­ty­nyt tut­kis­kel­la ja poh­tia, mis­sä it­se us­ko­vai­se­na sei­son. Täl­lai­nen le­vot­to­muus on val­lin­nut myös yh­teis­kun­nas­sam­me, joka on lä­pi­käy­nyt pan­de­mi­an sekä ko­ke­nut po­liit­tis­ta lii­keh­din­tää ja eri­lai­sia nä­ke­myk­siä sii­tä, mikä pal­ve­lee par­hai­ten yh­teis­tä hy­vää.

On­nek­si sil­lä ei ole vä­liä, mis­sä koh­das­sa po­liit­tis­ta ulot­tu­vuut­ta olem­me. Vain sil­lä on vä­liä, mis­sä olem­me Ju­ma­lan lap­si­na. Et­hän jää jäl­keen muis­ta!

Ju­ma­lan kan­sa on va­el­ta­va kan­sa. Se on lau­ma, joka on mat­kal­la tai­vaa­seen. Jos et jak­sa seis­tä ja­loil­la­si, an­na us­ko­vais­ten kan­taa si­nua. Pyy­dä apua ja ota apu vas­taan. Pysy täs­sä kal­liis­sa lau­mas­sa. Mitä si­nul­le on an­net­tu ja mitä otet­tu pois? Voit­ko sa­noa mi­nun kans­sa­ni: ”Kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi”?

Teks­ti on jul­kais­tu ai­em­min Voi­ce of Zi­o­nis­sa tou­ko­kuus­sa 2022.