JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Ihmisen kallisarvoisin aarre on usko Jumalaan

Sana sunnuntaiksi
11.6.2023 6.00

Juttua muokattu:

8.6. 10:24
2023060810240920230611060000

Päivi Peltoniemi

Päivi Peltoniemi

Mik­ko Y. Kin­nu­nen

Jee­sus opet­ti, et­tä oma­koh­tai­nen sy­dä­men us­ko on pal­jon ar­vok­kaam­pi aar­re kuin suu­rim­mat­kaan maan­pääl­li­set rik­kau­det.

Jee­sus käyt­ti pu­hu­es­saan usein ver­tauk­sia, jot­ta ih­mi­set ym­mär­täi­si­vät tär­kei­tä Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­sia. Ver­taus­ten tar­koi­tus oli ar­ki­sen elä­män esi­mer­kin avul­la ava­ta kuu­li­joil­le kul­loin­kin esil­lä ole­van ai­heen si­säl­töä.

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus opet­taa omai­suu­den, ajal­li­sen rik­kau­den ta­voit­te­luun liit­ty­vis­tä vaa­rois­ta. Omai­suu­den haa­li­mi­ses­sa on lä­hel­lä ah­neu­den ai­heut­ta­mat ris­ti­rii­dat. Ih­mi­nen myös hel­pos­ti kiin­tyy omai­suu­teen ja ra­ken­taa elä­mään­sä ajal­lis­ten asi­oi­den va­raan.

Jee­suk­sen ope­tus­ta ah­neu­den ja vää­rän­lai­sen rik­kau­den vaa­ras­ta oli kuu­le­mas­sa suu­ri jouk­ko is­ra­e­li­lai­sia; Luu­kas ker­too, et­tä kool­la oli tu­han­sia ih­mi­siä. Ti­lan­teen edel­lä Jee­sus oli voi­mak­kain sa­noin pu­hu­tel­lut fa­ri­seuk­sia ja lai­no­pet­ta­jia vää­rän­lai­ses­ta hurs­kau­des­ta, te­ko­py­hyy­des­tä. Jee­sus tuo­mit­si täl­lai­sen toi­min­nan, kos­ka nämä vaa­ti­vat toi­sil­ta lain nou­dat­ta­mis­ta, mut­ta ei­vät it­se elä­neet ope­tuk­sen­sa mu­kaan. Jee­sus va­roit­ti ope­tus­lap­sia sel­lai­ses­ta te­ko­py­hyy­des­tä ja muis­tut­ti, et­tei ih­mi­sen si­sim­mäs­sä ole asi­aa, joka ei Ju­ma­lan edes­sä tu­li­si il­mi.

Ajal­li­nen rik­kaus – lai­naa Ju­ma­lal­ta

Ai­heen ah­neu­den vaa­ras­ta pu­hu­mi­seen an­toi eräs mies, joka pyy­si Jee­sus­ta ke­hot­ta­maan hä­nen vel­je­ään suos­tu­maan pe­rin­nön­ja­koon. Em­me tie­dä, mik­si mies sitä pyy­si. Usein pe­rin­tö­a­si­oi­hin liit­tyy rii­to­ja, jot­ka ovat läh­töi­sin juu­ri ih­mi­sen ah­neu­des­ta. Eh­kä mies huo­ma­si Jee­suk­sel­la ole­van sel­lais­ta vai­ku­tus­val­taa, jota hän oli­si voi­nut käyt­tää ti­lan­tees­sa hyö­dyk­seen. Jee­sus ei suos­tu­nut tuo­ma­rik­si tai ja­ko­mie­hek­si ajal­li­ses­sa asi­as­sa.

Jee­sus va­roit­ti ra­ken­ta­mas­ta elä­mää omai­suu­den va­raan, vaik­ka sitä oli­si kuin­ka pal­jon ta­han­sa. Pu­hu­es­saan ju­ma­lat­to­man osas­ta van­hurs­kas Job to­te­aa kai­ken ajal­li­sen ka­to­a­vai­suu­des­ta: ”Rik­kaa­na mie­he­nä hän me­nee nuk­ku­maan – – kun hän avaa sil­män­sä, kaik­ki on men­nyt­tä (Job 27:19). Suu­ri­kin omai­suus on lai­naa Ju­ma­lal­ta. Hän voi ja­kaa ajal­lis­ta rik­kaut­ta, mut­ta hän voi ot­taa sen myös pois.

Kes­tä­vin aar­re on Ju­ma­lan luo­na

Jee­suk­sen esit­tä­mäs­sä ver­tauk­ses­sa oli ri­kas mies, jon­ka maa tuot­ti hy­vän sa­don. Mie­hen pääl­lim­mäi­se­nä huo­le­nai­hee­na oli lii­an pie­net va­ras­to­ti­lat. Asi­aa mie­tit­ty­ään mies päät­ti pur­kaa en­ti­set ai­tat ja ra­ken­taa isom­mat, joi­hin hä­nen suu­ri omai­suu­ten­sa mah­tui­si. Kun uu­det, riit­tä­vän suu­ret va­ras­tot oli­si ra­ken­net­tu, mies ajat­te­li viet­tä­vän­sä lep­poi­sia vuo­sia naut­tien suu­ren omai­suu­ten­sa tuo­mas­ta mah­dol­li­suu­des­ta: le­vä­tä, syö­dä, juo­da ja naut­tia elä­mäs­tä.

Mie­hen suun­ni­tel­ma ei kui­ten­kaan to­teu­tu­nut. Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ”Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – – ke­nel­le se jou­tuu?” Luu­kas to­te­aa: ”Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen, mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na.”

Jee­sus osoit­ti ver­tauk­sel­la rik­kaas­ta mie­hes­tä sen, kuin­ka huo­nos­ti käy, jos yrit­tää tur­va­ta elä­män­sä maal­li­sen omai­suu­den va­raan. Kaik­kein tär­kein­tä on omis­taa kes­tä­vä aar­re Ju­ma­lan luo­na. Tuon tai­vaal­li­sen aar­teen, us­kon lah­jan, omis­ta­jak­si pää­see, kun us­koo omat syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tun evan­ke­liu­min kaut­ta. Us­ko avaa sil­mät nä­ke­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kal­leim­pa­na aar­tee­na.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 12:13–21


Raa­mat­tu 1992: Muu­an mies vä­ki­jou­kos­ta sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Opet­ta­ja, sano vel­jel­le­ni, et­tä hän suos­tui­si pe­rin­nön­ja­koon.” ”Mitä?” ky­syi Jee­sus. ”On­ko mi­nut pan­tu tei­dän tuo­ma­rik­sen­ne tai ja­ko­mie­hek­sen­ne?” Hän sa­noi heil­le kai­kil­le: ”Kart­ta­kaa tar­koin kai­ken­lais­ta ah­neut­ta. Ei ku­kaan voi ra­ken­taa elä­mään­sä omai­suu­den va­raan, vaik­ka sitä oli­si kuin­ka pal­jon ta­han­sa.” Ja hän esit­ti heil­le ver­tauk­sen: ”Oli ri­kas mies, joka sai maas­taan hy­vän sa­don. Hän miet­ti it­sek­seen: ’Mitä te­ki­sin? Mi­nun sa­to­ni ei mah­du enää mi­hin­kään.’ Hän päät­ti: ’Mi­nä­pä teen näin: pu­ran ait­ta­ni ja ra­ken­nan isom­mat nii­den si­jaan. Nii­hin minä ke­rään koko sa­to­ni ja kai­ken muun, mitä omis­tan. Sit­ten sa­non it­sel­le­ni: Kel­paa si­nun elää! Si­nul­la on kaik­kea hy­vää va­ras­tos­sa mo­nek­si vuo­dek­si. Le­pää nyt, syö, juo ja nau­ti elä­mäs­tä!’ Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ’Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – ke­nel­le se jou­tuu?’ Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na.”

Bib­lia: Niin sa­noi hä­nel­le yk­si kan­sas­ta: Mes­ta­ri, sa­nos mi­nun vel­jel­le­ni, et­tä hän ja­kais mi­nun kans­sa­ni pe­rin­nön. Mut­ta hän sa­noi hä­nel­le: ih­mi­nen, kuka pani mi­nun tuo­ma­rik­si eli ja­ko­mie­hek­si tei­dän vä­lil­län­ne? Ja hän sa­noi heil­le: kat­so­kaat ja ka­vah­ta­kaat ah­neut­ta; sil­lä ei jon­kun elä­mä sii­nä sei­so, et­tä hä­nel­lä pal­jo ka­lua on. Niin hän sa­noi heil­le ver­tauk­sen, sa­no­en: yh­den rik­kaan mie­hen maa kas­voi hy­vin. Ja hän ajat­te­li it­sel­län­sä ja sa­noi: mitä minä teen, et­tei mi­nul­la ole, ku­hun­ka minä ko­koon elo­ni? Ja sa­noi: sen minä teen: minä maa­han ja­o­tan ait­ta­ni, ja ra­ken­nan suu­rem­mat, ja ko­koon sin­ne kai­ken tu­lo­ni ja hy­vyy­te­ni, ja sa­non sie­lul­le­ni: sie­lu, si­nul­la on pan­tu pal­jo hy­vyyt­tä mo­nek­si vuo­dek­si: le­pää, syö, juo, rie­muit­se. Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: sinä tyh­mä! Tänä yö­nä si­nun sie­lus si­nul­ta pois ote­taan: kuka ne sit­te saa, joi­ta sinä val­mis­ta­nut olet? Niin on myös se, joka it­sel­len­sä ta­va­raa ko­koo, ja ei ole ri­kas Ju­ma­las­sa.