JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Isä odottaa kadonnutta takaisin

Sana sunnuntaiksi
25.6.2023 7.00

Juttua muokattu:

19.6. 10:10
2023061910104420230625070000

Jan­ne Iso­maa

Ver­taus­ku­va ker­too Ju­ma­lan suu­res­ta rak­kau­des­ta syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan.

Kun pub­li­kaa­nit ja muut syn­ti­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo kuul­lak­seen hän­tä, fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat sa­noi­vat pa­hek­su­en: ”Tuo mies hy­väk­syy syn­ti­set seu­raan­sa ja syö hei­dän kans­saan.” (Luuk. 15:1–2.)

Raa­ma­tun­koh­ta ku­vaa fa­ri­seus­ten ja lai­no­pet­ta­jien suh­tau­tu­mis­ta syn­ti­siin ih­mi­siin. Jee­sus an­toi fa­ri­seuk­sis­ta ja lai­no­pet­ta­jis­ta ka­run to­dis­tuk­sen: ”He köyt­tä­vät ko­koon ras­kai­ta ja han­ka­lia taak­ko­ja ja sä­lyt­tä­vät ne ih­mis­ten kan­net­ta­vik­si, mut­ta it­se he ei­vät ha­lua nii­tä sor­mel­laan­kaan lii­kaut­taa” (Matt. 23:4).

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen tuh­laa­ja­po­jas­ta

Jee­sus ha­lu­si ha­vain­nol­lis­taa Ju­ma­lan rak­kau­den suu­ruut­ta syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan, ja ker­toi fa­ri­seuk­sil­le ja lai­no­pet­ta­jil­le ver­tauk­sen tuh­laa­ja­po­jas­ta ja hä­nen vel­jes­tään (Luuk. 15:11–32).

Isän ko­din ar­vo oli nuo­rem­man po­jan mie­les­sä hä­mär­ty­nyt. Hän ajat­te­li, et­tä muu­al­la oli­si asi­at pa­rem­min ja päät­ti läh­teä pois ko­toa. Kau­ka­na vie­rail­la mail­la ol­les­saan hän huo­ma­si, mi­ten äk­kiä oli tuh­lan­nut kai­ken omai­suu­ten­sa.

Poi­ka tun­si it­sen­sä näl­käi­sek­si ja muis­ti, et­tä isän ko­dis­sa oli kai­kil­la yl­lin kyl­lin ruo­kaa. Hän­tä al­koi ka­dut­taa ko­toa läh­tö, ja hän päät­ti pa­la­ta ky­sy­mään, pää­si­si­kö vie­lä ta­kai­sin.

Ju­ma­la oli he­rät­tä­nyt hä­nes­sä syn­nin­tun­non: ”Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan” (Luuk 15:18). Isä käs­ki pu­kea tuh­laa­ja­po­jan par­hai­siin vaat­tei­siin. Tä­män li­säk­si hä­nel­le pan­tiin sor­mus sor­meen ja ken­gät jal­kaan.

Van­hem­pi veli ih­met­te­li, mik­si isä jär­jes­ti juh­lat kai­ken tuh­lan­neel­le, ko­tiin pa­lan­neel­le vel­jel­le. Hän koki saa­neen­sa it­se vä­hem­män, ei­kä voi­nut hy­väk­syä sitä, et­tä isä an­toi nuo­rem­mal­le vel­jel­le kai­ken an­teek­si. Van­hem­pi veli oli omas­ta mie­les­tään on­nis­tu­nut pal­ve­le­maan isää niin hy­vin, et­tä oli­si an­sain­nut pa­rem­man koh­te­lun, kuin kai­ken tuh­lan­nut veli.

Ju­ma­la voi he­rät­tää ih­mi­sen oman­tun­non

Mei­dän­kin ai­ka­nam­me Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­vo voi hä­mär­tyä ja syn­ti voi tul­la rak­kaak­si. Us­kos­ta luo­pu­nut voi tuh­laa­ja­po­jan ta­voin ko­kea, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa elä­es­sä asi­at oli­vat sit­ten­kin hy­vin. Isän ko­dis­sa sai joka päi­vä us­koa kaik­ki syn­nit run­sain mää­rin an­teek­si.

Ju­ma­la voi Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta he­rät­tää ih­mi­sen oman­tun­non. Syn­ti­syy­ten­sä tun­nis­ta­va ih­mi­nen voi huo­ma­ta, et­tä sy­dä­mes­tä puut­tuu Ju­ma­lan rau­ha. Täl­lai­nen ih­mi­nen al­kaa kai­va­ta ta­kai­sin Isän ko­tiin.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa ka­tu­val­le syn­ti­sel­le an­ne­taan syn­nit an­teek­si. Syn­tyy ilo sii­tä, kun epä­us­koon jou­tu­nut ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ar­mon. Ju­ma­lan lap­set ei­vät koe tuh­laa­ja­po­jan vel­jen lail­la kat­ke­ruut­ta, vaan iloit­se­vat, kun toi­nen ih­mi­nen saa kai­ken an­teek­si ja on sa­ma­nar­voi­nen tois­ten Ju­ma­lan las­ten kans­sa.

Jat­ku­va ilo an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ar­mah­det­tu­jen syn­tis­ten jouk­ko. Ju­ma­lan lap­si iloit­see sy­dä­mes­sään sii­tä, et­tä saa yhä uu­del­leen us­koa syn­tin­sä an­teek­si. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ele­tään to­dek­si Raa­ma­tun ope­tus­ta ar­mos­ta: ”An­teek­si­an­ta­va ja lau­pi­as on Her­ra. Hän on kär­si­väl­li­nen ja hä­nen ar­mon­sa on suu­ri” (Ps. 103:8).

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 15:11-32

Jee­sus sa­noi:

”Erääl­lä mie­hel­lä oli kak­si poi­kaa. Nuo­rem­pi heis­tä sa­noi isäl­leen: ’Isä, an­na mi­nul­le osuu­te­ni omai­suu­des­ta­si.’ Isä ja­koi omai­suu­ten­sa poi­kien kes­ken. Jo muu­ta­man päi­vän pääs­tä nuo­rem­pi ko­ko­si kaik­ki va­ran­sa ja läh­ti kau­as vie­rail­le mail­le. Siel­lä hän tuh­la­si koko omai­suu­ten­sa viet­tä­en hol­ti­ton­ta elä­mää. Kun hän oli pan­nut kai­ken me­ne­mään, sii­hen maa­han tuli an­ka­ra nä­län­hä­tä, ja hän jou­tui kär­si­mään puu­tet­ta. Sil­loin hän meni erään si­kä­läi­sen mie­hen pal­ve­luk­seen, ja tämä lä­het­ti hä­net ti­luk­sil­leen si­ko­pai­me­nek­si. Näl­kään­sä hän oli­si ha­lun­nut syö­dä pal­ko­ja, si­ko­jen ruo­kaa, mut­ta nii­tä­kään ei hä­nel­le an­net­tu.

Sil­loin poi­ka meni it­seen­sä ja ajat­te­li: ’Mi­nun isä­ni palk­ka­lai­sil­la on kai­kil­la yl­lin kyl­lin ruo­kaa, mut­ta minä nään­nyn tääl­lä näl­kään. Ei, nyt minä läh­den isä­ni luo ja sa­non hä­nel­le: Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan. En ole enää sen ar­voi­nen, et­tä mi­nua kut­su­taan po­jak­se­si. Ota mi­nut palk­ka­lais­te­si jouk­koon.’ Niin hän läh­ti isän­sä luo.

Kun poi­ka vie­lä oli kau­ka­na, isä näki hä­net ja hel­tyi. Hän juok­si poi­kaa vas­taan, sul­ki hä­net sy­liin­sä ja suu­te­li hän­tä. Poi­ka sa­noi hä­nel­le: ’Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan. En ole enää sen ar­voi­nen, et­tä mi­nua kut­su­taan po­jak­se­si.’ Mut­ta isä sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Ha­ke­kaa jou­tuin par­haat vaat­teet ja pu­ke­kaa hä­net nii­hin, pan­kaa hä­nel­le sor­mus sor­meen ja ken­gät jal­kaan. Tuo­kaa syöt­tö­va­sik­ka ja teu­ras­ta­kaa se. Nyt syö­dään ja vie­te­tään ilo­juh­laa! Mi­nun poi­ka­ni oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa, mut­ta nyt hän on löy­ty­nyt.’ Niin al­koi iloi­nen juh­la.

Van­hem­pi poi­ka oli pel­lol­la. Kun hän siel­tä pa­la­tes­saan lä­hes­tyi ko­tia, hän kuu­li lau­lun, soi­ton ja tans­sin. Hän huu­si luok­seen yh­den pal­ve­li­jois­ta ja ky­syi, mitä oli te­keil­lä. Pal­ve­li­ja vas­ta­si: ’Vel­je­si tuli ko­tiin, ja isä­si käs­ki teu­ras­taa syöt­tö­va­si­kan, kun sai hä­net ter­vee­nä ta­kai­sin.’ Sil­loin van­hem­pi veli suut­tui ei­kä ha­lun­nut men­nä si­sään. Isä tuli ulos ja suos­tut­te­li hän­tä, mut­ta hän vas­ta­si: ’Kaik­ki nämä vuo­det minä olen raa­ta­nut si­nun hy­väk­se­si en­kä ole ker­taa­kaan jät­tä­nyt käs­ky­ä­si täyt­tä­mät­tä. Sil­ti et ole kos­kaan an­ta­nut mi­nul­le edes vuo­hi­pa­hais­ta juh­li­ak­se­ni ys­tä­vie­ni kans­sa. Mut­ta kun tämä si­nun poi­ka­si tu­lee, tämä, joka on hä­vit­tä­nyt omai­suu­te­si port­to­jen pa­ris­sa, sinä teu­ras­tat hä­nel­le syöt­tö­va­si­kan!’ Isä vas­ta­si hä­nel­le: ’Poi­ka­ni, sinä olet ai­na mi­nun luo­na­ni, ja kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun. Mut­ta oli­han nyt täy­si syy iloi­ta ja rie­mui­ta. Si­nun vel­je­si oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa mut­ta on nyt löy­ty­nyt.’”