Mik­ko Kin­nu­nen

Si­me­on näki Jee­sus-vau­vas­sa Ju­ma­lan val­mis­ta­man pe­las­tuk­sen. Hän siu­na­si py­hää per­het­tä.

Na­sa­re­ti­lai­nen Joo­sef yh­des­sä kih­lat­tun­sa Ma­ri­an kans­sa sai­vat poi­ka­lap­sen. Van­hem­mat oli­vat us­ko­vai­sia, Ju­ma­laa pel­kää­viä juu­ta­lai­sia. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä lap­si sai ni­mek­seen Jee­sus. Her­ran lail­le kuu­li­ai­se­na van­hem­mat toi­vat vii­kon ikäi­sen Jee­sus-vau­van temp­pe­liin, Her­ran eteen. He toi­mit­ti­vat lais­sa sää­de­tyn uh­rin us­kon­sa vah­vis­tuk­sek­si ja syn­tien so­vi­tuk­sek­si. Evan­ke­lis­ta ker­too, et­tä tuol­loin temp­pe­liin oli­vat tul­leet myös Si­me­on ja Han­na -ni­mi­set hen­ki­löt. Pyhä Hen­ki oli joh­dat­ta­nut hei­dät pai­kal­le.

Lu­paus to­teu­tui

Pyhä Hen­ki oli lu­van­nut Si­me­o­nil­le, et­tei kuo­le­ma koh­taa hän­tä en­nen kuin hän on näh­nyt Kris­tuk­sen. Si­me­on ot­ti vau­van sy­liin­sä. Ylis­tä­en ja kiit­tä­en Ju­ma­laa hän sa­noi: ”Mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun pe­las­tuk­se­si, jon­ka olet kai­kil­le kan­soil­le val­mis­ta­nut: va­lon, joka koit­taa pa­ka­na­kan­soil­le, kirk­kau­den, joka lois­taa kan­sal­le­si Is­ra­e­lil­le” (Luuk. 2:30−32). Joo­sef ja Ma­ria oli­vat häm­men­ty­nei­tä nois­ta sa­nois­ta.

Si­me­on lau­sui ti­lan­tees­sa en­nus­tuk­sen: ”Tämä lap­si on pan­tu ko­e­tuk­sek­si: mo­net is­ra­e­li­lai­set kom­pas­tu­vat ja mo­net nou­se­vat. Hä­net on pan­tu mer­kik­si, jota ei tun­nus­te­ta.” (Luuk. 2: 34.) Pro­feet­ta Je­sa­ja oli sa­to­ja vuo­sia ai­kai­sem­min vä­lit­tä­nyt Ju­ma­lan sa­nan: ”Ii­sain kan­nos­ta nou­see ver­so, vesa puh­ke­aa sen juu­res­ta ja kan­taa he­del­mää” (Jes. 11:1). Mes­si­as oli nyt syn­ty­nyt, mut­ta hä­nen oma kan­san­sa ei ot­ta­nut hän­tä vas­taan (Joh. 1:11). Si­me­o­nil­le ja Han­nal­le tämä kaik­ki oli avau­tu­nut us­kon kaut­ta. Han­na pu­hui Ju­ma­laa ylis­tä­en lap­ses­ta kai­kil­le, jot­ka odot­ti­vat Je­ru­sa­le­min lu­nas­tus­ta.

Ma­ria suos­tui osaan­sa

Si­me­o­nin en­nus­tuk­ses­sa oli hen­ki­lö­koh­tai­nen vies­ti Ma­ri­al­le: ”Si­nun oman­kin sy­dä­me­si läpi on miek­ka käy­vä. Näin tu­le­vat jul­ki mo­nien si­sim­mät aja­tuk­set.” (Luuk. 2:35.) Ju­ma­la oli va­lin­nut Ma­ri­an, ihan ta­val­li­sen juu­ta­lai­sen nai­sen, suu­reen teh­tä­vään ol­la Va­pah­ta­jan äi­ti. En­ke­lin il­moit­ta­es­sa täs­tä Ma­ri­al­le Ma­ria lau­sui sy­dä­men us­kol­la: ”Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit.” (Luuk. 1:38.) Ma­ri­an osa Ju­ma­lan Po­jan äi­ti­nä oli tär­keä ja ra­kas, mut­ta myös kova ja ras­kas. Var­mas­ti Ma­ria jou­tui myö­hem­min si­sim­mäs­sään kär­si­mään hir­vit­tä­vää tus­kaa oman lap­sen kär­si­mys­ten vuok­si.

Lap­sen us­ko vie pe­ril­le

Äi­tiys on suu­ri ja tär­keä teh­tä­vä. Se on Ju­ma­lan an­ta­ma lah­ja ja siu­naus. Mie­he­nä äi­din osaan ei ky­ke­ne täy­sin sa­mais­tu­maan, mut­ta jo­tain voi aa­vis­tel­la. Äi­ti ja isä, jot­ka ovat me­net­tä­neet oman rak­kaan lap­sen­sa, voi­vat var­mas­ti sa­mais­tua Ma­ri­an osaan. Kun tus­ka viil­tää sy­väl­tä, on ai­noa loh­tu us­kos­sa. Vir­si­ru­noi­li­ja ku­vaa kau­niis­ti: ”Lap­sen, jon­ka Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti luok­sen­sa. Her­ral­la on kä­des­sän­sä syn­ty­mä ja kuo­le­ma. Jee­sus, sei­so vie­rel­läm­me, kun niin vä­hän ym­mär­räm­me tei­tä py­hän Ju­ma­lan al­la mur­heen vai­ke­an.” (VK. 248:2.) Lap­sen us­kol­la ih­mi­nen pe­rii ker­ran ian­kaik­ki­sen elä­män tai­vaan ko­dis­sa. Siel­lä saa kiit­tää Ju­ma­laa ja näh­dä rak­kaan­sa kas­vois­ta kas­voi­hin (Ilm. 22:4).

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 2:33–40

Raa­mat­tu 1992: Jee­suk­sen isä ja äi­ti oli­vat ih­meis­sään sii­tä, mitä hä­nes­tä sa­not­tiin. Si­me­on siu­na­si hei­tä ja sa­noi Ma­ri­al­le, lap­sen äi­dil­le: ”Tämä lap­si on pan­tu ko­e­tuk­sek­si: mo­net is­ra­e­li­lai­set kom­pas­tu­vat ja mo­net nou­se­vat. Hä­net on pan­tu mer­kik­si, jota ei tun­nus­te­ta, ja si­nun oman­kin sy­dä­me­si läpi on miek­ka käy­vä. Näin tu­le­vat jul­ki mo­nien si­sim­mät aja­tuk­set.” Siel­lä oli myös naisp­ro­feet­ta Han­na, As­se­rin hei­moon kuu­lu­van Pe­nu­e­lin ty­tär. Hän oli jo hy­vin van­ha. Men­ty­ään neit­sy­e­nä nai­mi­siin hän oli elä­nyt mie­hen­sä kans­sa seit­se­män vuot­ta, mut­ta nyt hän oli ol­lut les­ke­nä jo kah­dek­san­kym­me­nen­nel­jän vuo­den ajan. Hän ei pois­tu­nut temp­pe­lis­tä min­ne­kään, vaan pal­ve­li Ju­ma­laa yö­tä päi­vää paas­to­ten ja ru­koil­len. Juu­ri sil­lä het­kel­lä hän tuli pai­kal­le, ja hän ylis­ti Ju­ma­laa ja pu­hui lap­ses­ta kai­kil­le, jot­ka odot­ti­vat Je­ru­sa­le­min lu­nas­tus­ta. Kun he oli­vat teh­neet kai­ken, mitä Her­ran laki vaa­ti, he pa­la­si­vat Ga­li­le­aan ko­ti­kau­pun­kiin­sa Na­sa­re­tiin. Lap­si kas­voi, vah­vis­tui ja täyt­tyi vii­sau­del­la, ja Ju­ma­lan ar­mo seu­ra­si hän­tä.

Bib­lia: Ja Jo­seph ja hä­nen äi­tin­sä ih­met­te­li­vät nii­tä, joi­ta hä­nes­tä sa­not­tiin. Si­me­on siu­na­si hei­tä ja sa­noi Ma­ri­al­le, hä­nen äi­dil­len­sä: kat­so, tämä on pan­tu lan­kee­mi­sek­si ja nou­se­mi­sek­si mo­nel­le Is­ra­e­lis­sa, ja mer­kik­si, jota vas­taan sa­no­taan: (Ja si­nun­kin sie­lus lä­vit­se pi­tää mie­kan käy­män:) et­tä mo­nen sy­dä­men aja­tuk­set il­moi­tet­tai­siin. Ja An­na prop­he­tis­sa, Pha­nu­e­lin ty­tär, As­se­rin su­vus­ta, se oli jou­tu­nut pit­käl­le ijäl­le ja elä­nyt mie­hen­sä kans­sa seit­se­män ajas­tai­kaa neit­sy­es­tän­sä, ja oli les­ke­nä lä­hes nel­jäyh­dek­sät­tä­kym­men­tä ajas­tai­kaa, ja ei läh­te­nyt temp­lis­tä, pal­ve­le­mas­ta Ju­ma­laa paas­tois­sa ja ru­kouk­sis­sa yö­tä ja päi­vää. Ja tämä tuli sil­lä het­kel­lä sii­hen ja kun­ni­oit­ti myös Her­raa, ja pu­hui hä­nes­tä kai­kil­le, jot­ka lu­nas­tus­ta Je­ru­sa­le­mis­sa odot­ti­vat. Ja sit­te­kuin he oli­vat kaik­ki teh­neet Her­ran lain jäl­keen, pa­la­si­vat he Ga­li­le­aan, kau­pun­kiin­sa Nat­sa­re­tiin. Mut­ta lap­si kas­voi ja vah­vis­tui hen­ges­sä, ja täy­tet­tiin vii­sau­del­la, ja Ju­ma­lan ar­mo oli hä­nen kans­san­sa.