Esa Käh­kö­nen

Jee­sus on py­hit­tä­nyt it­sen­sä uh­rik­si. Hän on uh­ran­nut it­sen­sä syn­ti­sen ih­mis­kun­nan pe­las­ta­mi­sek­si.

Vii­mei­se­nä il­ta­na Jee­sus pi­tää ope­tus­lap­sil­leen jää­hy­väis­pu­heen. Pu­heen­sa lo­pus­sa hän nos­taa kat­seen­sa koh­ti tai­vas­ta ja pi­tää ru­kouk­sen, jota on myö­hem­min kut­sut­tu ylim­mäis­pa­pil­li­sek­si ru­kouk­sek­si.

Jee­sus pu­huu ylim­mäis­pa­pil­li­ses­sa ru­kouk­ses­sa py­hit­tä­mi­ses­tä. Hän sa­noo py­hit­tä­vän­sä it­sen­sä uh­rik­si omien­sa puo­les­ta, jot­ta heis­tä­kin tu­li­si to­tuu­den py­hit­tä­miä (Joh. 17:19). Jee­sus tar­koit­taa so­vin­to­kuo­le­maan­sa, jos­sa hän uh­raa it­sen­sä koko syn­ti­sen ih­mis­kun­nan pe­las­ta­mi­sek­si.

Jee­sus pu­huu myös ope­tus­las­ten­sa py­hit­tä­mi­ses­tä. Hep­re­a­lais­kir­jeen mu­kaan ”mei­dät on py­hi­tet­ty ai­nut­ker­tai­sel­la uh­ril­la, kun Jee­sus Kris­tus uh­ra­si oman ruu­miin­sa” (Hepr. 10:10). Jee­suk­seen us­ko­vat ovat py­hiä Kris­tuk­ses­sa, sil­lä he saa­vat us­kon kaut­ta omak­seen Jee­suk­sen py­hyy­den ja täy­del­li­syy­den. Näin he ovat to­tuu­den py­hit­tä­miä.

Yh­tä Kris­tuk­ses­sa

Jee­sus ru­koi­lee omien­sa puo­les­ta: ”Minä ru­koi­len, et­tä he kaik­ki oli­si­vat yh­tä, niin kuin sinä, Isä, olet mi­nus­sa ja minä si­nus­sa” (Joh. 17:21). Jee­sus opet­taa, et­tä us­ko­vien yh­teys to­teu­tuu yh­tey­des­sä Kris­tuk­seen: ”Kun minä olen heis­sä ja sinä olet mi­nus­sa, he ovat täy­del­li­ses­ti yh­tä” (Joh. 17:23).

Us­ko­vien yh­teyt­tä ha­vain­nol­lis­taa Jee­suk­sen vii­ni­puu­ver­taus: ”Py­sy­kää mi­nus­sa, niin minä py­syn teis­sä. Ei­hän ok­sa pys­ty tuot­ta­maan he­del­mää, el­lei se pysy puus­sa, ja sa­moin et­te pys­ty te­kään, el­let­te pysy mi­nus­sa. Minä olen vii­ni­puu, te olet­te ok­sat. Se, joka py­syy mi­nus­sa ja jos­sa minä py­syn, tuot­taa pal­jon he­del­mää. Il­man mi­nua te et­te saa ai­kaan mi­tään.” (Joh. 15:4–5.)

Raa­mat­tu ku­vaa mo­nin ta­voin us­ko­vien yh­teyt­tä. Jee­suk­sen seu­raa­jat ovat jä­se­niä Kris­tuk­sen ruu­miis­sa, jos­sa Kris­tus on pää. Kris­tus liit­tää yh­teen koko ruu­miin ja pi­tää sitä koos­sa. Us­ko­vat ovat myös elä­viä ki­viä Ju­ma­lan temp­pe­lis­sä, jos­sa kul­ma­ki­ve­nä on it­se Jee­sus Kris­tus. Hän liit­tää koko ra­ken­nuk­sen yh­teen, niin et­tä se kas­vaa Her­ran py­häk­si temp­pe­lik­si. Kris­ti­tyt pyr­ki­vät rau­han si­tein säi­lyt­tä­mään Hen­gen luo­man yk­sey­den.

Pyhä Hen­ki kut­suu

Niin kuin Isä on lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa maa­il­maan, niin on Jee­sus­kin lä­het­tä­nyt ope­tus­lap­sen­sa. Apos­to­li Pie­ta­ri kir­joit­taa Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ole­muk­ses­ta ja teh­tä­väs­tä: ”Mut­ta te olet­te va­lit­tu suku, ku­nin­kaal­li­nen pa­pis­to, pyhä hei­mo, Ju­ma­lan oma kan­sa, mää­rät­ty ju­lis­ta­maan hä­nen suu­ria te­ko­jaan, joka tei­dät on pi­mey­des­tä kut­su­nut ih­meel­li­seen va­loon­sa” (1. Piet. 2:9).

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­her ker­too, mi­ten hän it­se on saa­nut liit­tyä py­hien yh­tey­teen: ”Pyhä Hen­ki on ve­tä­nyt mi­nut sii­hen ja liit­tä­nyt sen jä­se­nek­si an­ta­mal­la mi­nun kuul­la Ju­ma­lan sa­naa, jota edel­leen­kin saan kuul­la. Sa­nan kuu­le­mi­ses­ta al­kaa pää­sy py­hien yh­tei­söön.” (Lut­her, Iso Ka­te­kis­mus)

Ju­ma­lan kan­sa ju­lis­taa Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat, et­tä Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa maa­il­maan koko maa­il­man syn­tien so­vi­tuk­sek­si. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­na on evan­ke­liu­mia Kris­tuk­ses­ta. Se on Ju­ma­lan voi­ma ja se tuo pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat (Room. 1:16).

Evan­ke­liu­mi: Joh. 17:18–23

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: ”Isä, niin kuin sinä lä­he­tit mi­nut maa­il­maan, niin olen mi­nä­kin lä­het­tä­nyt hei­dät. Minä py­hi­tän it­se­ni uh­rik­si hei­dän täh­ten­sä, et­tä heis­tä­kin tu­li­si to­tuu­den py­hit­tä­miä. Minä en ru­koi­le vain hei­dän puo­les­taan, vaan myös nii­den puo­les­ta, jot­ka hei­dän to­dis­tuk­sen­sa täh­den us­ko­vat mi­nuun. Minä ru­koi­len, et­tä he kaik­ki oli­si­vat yh­tä, niin kuin sinä, Isä, olet mi­nus­sa ja minä si­nus­sa. Niin tu­lee hei­dän­kin ol­la yh­tä mei­dän kans­sam­me, jot­ta maa­il­ma us­koi­si si­nun lä­het­tä­neen mi­nut. Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä. Kun minä olen heis­sä ja sinä olet mi­nus­sa, he ovat täy­del­li­ses­ti yh­tä, ja sil­loin maa­il­ma ym­mär­tää, et­tä sinä olet lä­het­tä­nyt mi­nut ja et­tä olet ra­kas­ta­nut hei­tä niin kuin olet ra­kas­ta­nut mi­nua.”