Jou­ko Luuk­ko­nen

Jee­sus ei jät­tä­nyt omi­aan yk­sin ja or­vok­si, vaan lu­pa­si ol­la Hen­ken­sä kaut­ta hei­dän luo­naan.

Hel­lun­tain raa­ma­tun­teks­tit pu­hu­vat Py­häs­tä Hen­ges­tä lu­pauk­se­na ja lah­ja­na. Hel­lun­tain ni­mik­ko­teks­ti on Apos­to­lien te­ois­sa (Ap. t. 2:1–13) ku­vat­tu Py­hän Hen­gen vuo­dat­ta­mi­nen.

Hel­lun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tit pu­hu­vat rak­kau­des­ta ja Jee­suk­sen ope­tus­ten nou­dat­ta­mi­ses­ta. Toi­sen vuo­si­ker­ran evan­ke­liu­mi al­kaa sa­noil­la: ”Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, te nou­da­tat­te mi­nun käs­ky­jä­ni.” En­sim­mäi­sen vuo­si­ker­ran teks­ti sa­noo sa­man pi­dem­min: ”Jos joku ra­kas­taa mi­nua, hän nou­dat­taa mi­nun sa­naa­ni. Mi­nun Isä­ni ra­kas­taa hän­tä, ja me tu­lem­me hä­nen luok­seen ja jääm­me asu­maan hä­nen luok­seen. Se, joka ei mi­nua ra­kas­ta, ei nou­da­ta mi­nun sa­naa­ni – mut­ta sana, jon­ka te kuu­let­te, ei ole mi­nun oma­ni, vaan Isän, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt”. (Joh. 14:23–24.)

Jee­sus on Hen­ges­sä läs­nä

Jee­sus ei jätä ope­tuk­sien­sa nou­dat­ta­mis­ta ih­mi­sen oman ym­mär­ryk­sen ja ky­ky­jen va­raan. Hän lu­paa hä­neen us­ko­vil­le puo­lus­ta­jan, Py­hän Hen­gen, joka on hei­dän kans­saan ikui­ses­ti. Se on To­tuu­den Hen­ki, jos­ta Jee­sus sa­noo: ”Puo­lus­ta­ja, Pyhä Hen­ki, jon­ka Isä mi­nun ni­mes­sä­ni lä­het­tää, opet­taa teil­le kai­ken ja pa­laut­taa mie­leen­ne kai­ken, mitä olen teil­le pu­hu­nut” (Joh. 14:26).

Ope­tuk­sel­la Py­häs­tä Hen­ges­tä Jee­sus val­mis­ti omi­aan pois­läh­töön­sä: ”Vie­lä vä­hän ai­kaa, ei­kä maa­il­ma enää näe mi­nua, mut­ta te nä­et­te, sil­lä minä elän ja te­kin tu­let­te elä­mään.” Tai­vaa­seen as­tu­mi­sen­sa jäl­keen Jee­sus ei ol­lut enää omien­sa kes­kel­lä sil­min näh­tä­vä­nä. Mut­ta hän lu­pa­si: ”En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan tu­len luok­sen­ne.” Lu­pauk­sen­sa mu­kaan hän on yhä kes­kel­läm­me Py­hän Hen­gen kaut­ta: ”Sil­lä mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” (Matt. 18:20).

Isän rak­kaus kan­taa

Päi­vän evan­ke­liu­mi si­säl­tää myös ku­vauk­sen py­häs­tä kol­mi­nai­suu­des­ta: ”Sinä päi­vä­nä te ym­mär­rät­te, et­tä minä olen Isäs­sä­ni ja et­tä te olet­te mi­nus­sa ja minä teis­sä.” Isä, Poi­ka ja Pyhä Hen­ki ovat yh­tä.

Hel­lun­tain kol­man­nen vuo­si­ker­ran evan­ke­liu­mi si­säl­tää pie­noi­se­van­ke­liu­mi­na tun­ne­tut sa­nat: ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16). Täs­sä tu­lee il­mi koko Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­ma ja Va­pah­ta­jan teh­tä­vä, jos­sa Py­häl­lä Hen­gel­lä on tär­keä osan­sa.

Uu­si sy­dän, uu­si hen­ki

Myös päi­vän Van­han tes­ta­men­tin teks­tit en­nus­ta­vat Py­hän Hen­gen lah­jas­ta. He­se­kiel kir­joit­taa: ”Minä an­nan teil­le uu­den sy­dä­men ja tei­dän si­sim­pään­ne uu­den hen­gen. Minä otan tei­dän rin­nas­tan­ne ki­vi­sy­dä­men pois ja an­nan ti­lal­le elä­vän sy­dä­men.” (Hes. 36:26.) Je­re­mia pu­huu uu­des­ta lii­tos­ta Is­ra­e­lin kan­san kans­sa: ”Minä pa­nen la­ki­ni hei­dän si­sim­pään­sä, kir­joi­tan sen hei­dän sy­dä­meen­sä. Minä olen hei­dän Ju­ma­lan­sa, ja he ovat mi­nun kan­sa­ni.” (Jer. 31:33.)

Je­re­mi­al­le an­net­tu lu­paus uu­des­ta lii­tos­ta si­säl­si myös evan­ke­liu­min yti­men: ”Minä an­nan an­teek­si hei­dän ri­kok­sen­sa en­kä enää muis­ta hei­dän syn­te­jään” (Jer. 31:34). Edel­leen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ju­lis­te­taan evan­ke­liu­mia, jos­sa syn­ti­sel­le an­ne­taan kaik­ki syn­nit an­teek­si. Tä­män evan­ke­liu­min us­ko­ja saa lah­jak­si Py­hän Hen­gen, joka opas­taa elä­män va­lin­nois­sa. Us­ko kan­taa ker­ran pe­ril­le ian­kaik­ki­seen elä­mään.