Pek­ka Pel­to­mä­ki

Niin kuin ope­tus­lap­set sai­vat lu­pauk­sen mu­kaan koh­da­ta Jee­suk­sen uu­del­leen, ker­ran Ju­ma­lan kan­sa saa koh­da­ta Va­pah­ta­jan­sa kas­vois­ta kas­voi­hin. Sil­loin tus­ka on muut­tu­nut ilok­si.

Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le elä­män lah­jan, tä­män päi­vän ja het­ken, jois­ta saam­me ol­la kii­tol­li­sia. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na elä­määm­me si­säl­tyy ajoit­tain vas­toin­käy­mi­siä ja mur­hei­ta.

Ju­ma­lan lap­sil­la on kai­puu tai­vaal­li­seen ko­tiin Ju­ma­lan yh­tey­teen. Se ko­ros­tuu ko­et­te­le­mus­ten ja vas­toin­käy­mis­ten kes­kel­lä. Tai­vaal­li­nen koti-ikä­vä ei ole pel­käs­tään su­rua tai kai­puu­ta, vaan myös toi­voa ja odo­tus­ta. Ne muis­tut­ta­vat sii­tä, et­tä tämä maa­il­ma ei ole Ju­ma­lan lap­sen lo­pul­li­nen koti, vaan to­del­li­nen rau­ha ja täyt­ty­mys löy­ty­vät Ju­ma­lan yh­tey­des­tä.

Psal­min­kir­joit­ta­ja sa­noo: ”Niin kuin peu­ra ja­nois­saan et­sii ve­si­pu­roa, niin minä kai­paan si­nua, Ju­ma­la. Mi­nun sie­lu­ni ja­no­aa Ju­ma­laa, elä­vää Ju­ma­laa. Mil­loin saan tul­la temp­pe­liin, as­tua Ju­ma­lan kas­vo­jen eteen?” (Ps. 42:2–3.)

Toi­von nä­kö­a­la

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus vie lu­ki­jat kii­ras­tors­tai-il­lan ta­pah­tu­miin. Jee­sus oli syö­nyt pää­si­äis­lam­paan yh­des­sä ope­tus­las­ten­sa kans­sa. Ate­ri­an jäl­keen Jee­sus pesi hei­dän jal­kan­sa ja aset­ti py­hän eh­tool­li­sen.

Tä­män jäl­keen Jee­sus hy­vin ar­voi­tuk­sel­li­ses­ti pu­hui ope­tus­lap­sil­leen tu­le­vas­ta: ”vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen”. Jee­sus viit­ta­si ylös­nou­se­muk­seen­sa, mut­ta hä­nen sa­nan­sa ei­vät saa­vut­ta­neet ope­tus­las­ten ym­mär­rys­tä.

Muu­ta­mia ope­tus­lap­sia as­kar­rut­ti ko­vas­ti, mitä Jee­sus tar­koit­ti sa­no­es­saan ”me­ne­vän­sä Isän luo”. Jee­sus ha­lu­si val­mis­taa ope­tus­lap­si­aan tu­le­vaan, jot­ta he kes­täi­si­vät ja jak­sai­si­vat us­koa. Ko­et­te­le­muk­set oli­vat edes­sä: Jee­suk­sen van­git­se­mi­nen ja tuo­mit­se­mi­nen ris­tin­kuo­le­maan.

Jee­sus ha­lu­si en­nen kaik­kea luo­da toi­von nä­kö­a­laa: ”tus­kan­ne muut­tuu ilok­si”. Hän ha­vain­nol­lis­ti sa­no­maan­sa ker­to­mal­la esi­mer­kin: ”Nai­nen, joka syn­nyt­tää, tun­tee tus­kaa, kun hä­nen het­ken­sä koit­taa. Mut­ta kun lap­si on syn­ty­nyt, äi­ti ei enää muis­ta ki­pu­jaan vaan iloit­see sii­tä, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan”.

Sa­mal­la ta­val­la unoh­tuu ker­ran myös mur­he ja kär­si­mys. Sii­o­nin lau­lus­sa mai­ni­taan: ”Ei siel­lä enää muis­te­ta, et­tä on ol­tu so­das­sa, ei tur­me­lus­kaan ah­dis­ta, on kaik­ki tyyn­tä, su­lois­ta” (SL 58:9).

Tai­vaan mat­ka­lai­set

Olem­me vie­lä mat­kal­la. Jee­suk­sen seu­raa­jat ovat maa­il­mas­sa vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia, ja usein löy­tä­vät it­sen­sä yh­tä ym­mär­tä­mät­tö­mik­si ku­ten ope­tus­lap­set. Jo­kai­sen on käy­tä­vä omat tais­te­lun­sa kol­mi­liit­tois­ta vi­hol­lis­ta – sie­lun­vi­hol­lis­ta, tätä maa­il­maa ja omaa li­haa – vas­taan.

Tais­te­luis­sa tu­lee haa­vo­ja ja tap­pi­oi­ta. Kil­voit­te­li­ja saa edel­leen tur­va­ta Kris­tuk­sen so­vi­tus- ja lu­nas­tus­työ­hön us­ko­en syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Ju­ma­lan kan­sa rie­muit­see Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta ja kuo­le­man voit­ta­mi­ses­ta. Se suun­taa kat­seen­sa tai­vaa­seen, jon­ne Jee­sus on men­nyt edel­lä val­mis­ta­maan si­jaa omil­leen.

Ker­ran tu­lee ai­ka, jol­loin Ju­ma­lan kan­san koti-ikä­vä päät­tyy ei­kä ole enää as­kar­rut­ta­via ky­sy­myk­siä. Sil­loin on pääs­ty pe­ril­le tai­vaan ko­tiin.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 16:16–23

Raa­mat­tu 1992: ”Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen.”

Jot­kut ope­tus­lap­sis­ta ky­se­li­vät toi­sil­taan: ”Mitä hän oi­kein tar­koit­taa sa­no­es­saan: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? Ja mitä hän tar­koit­taa, kun sa­noo me­ne­vän­sä Isän luo?”

”Mik­si hän pu­huu vä­häs­tä ajas­ta?” he ih­met­te­li­vät. ”Ei hä­nen pu­het­taan ym­mär­rä.”

Jee­sus huo­ma­si, et­tä hei­dän teki mie­li ky­syä hä­nel­tä. Hän sa­noi heil­le:

”Sekö tei­tä as­kar­rut­taa, et­tä sa­noin: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: te saat­te it­keä ja va­lit­taa, mut­ta maa­il­ma iloit­see. Te jou­dut­te mu­reh­ti­maan, mut­ta tus­kan­ne muut­tuu ilok­si. Nai­nen, joka syn­nyt­tää, tun­tee tus­kaa, kun hä­nen het­ken­sä koit­taa. Mut­ta kun lap­si on syn­ty­nyt, äi­ti ei enää muis­ta ki­pu­jaan vaan iloit­see sii­tä, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan. Te­kin tun­net­te nyt tus­kaa, mut­ta minä näen tei­dät vie­lä uu­del­leen, ja sil­loin tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi teil­tä riis­tää. Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le.”

Bib­lia: Vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä me­nen Isä­ni tykö.

Niin muu­ta­mat hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa pu­hui­vat kes­ke­nän­sä: mikä se on, kuin hän sa­noo meil­le: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun, ja: minä me­nen Isän tykö?

Niin he sa­noi­vat: mikä se on, kuin hän sa­noo: vä­hän ajan pe­räs­tä? Em­me tie­dä, mitä hän pu­huu.

Niin Je­sus ym­mär­si, et­tä he tah­toi­vat ky­syä hä­nel­tä, ja sa­noi heil­le: sitä te ky­syt­te kes­ke­nän­ne, et­tä minä sa­noin: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun.To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: tei­dän pi­tää it­ke­män ja par­ku­man, mut­ta maa­il­ma iloit­see: te tu­let­te mur­heel­li­sik­si, mut­ta tei­dän mur­heen­ne kään­ne­tään ilok­si. Kuin vai­mo syn­nyt­tää, niin hä­nel­lä on kipu, sil­lä hä­nen het­ken­sä tuli; mut­ta kuin hän on lap­sen syn­nyt­tä­nyt, niin ei hän enään muis­ta vai­vaan­sa ilon täh­den, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan. Niin teil­lä on myös nyt mur­he; mut­ta minä tah­don tei­tä jäl­len­sä näh­dä, ja tei­dän sy­dä­men­ne on iloit­se­va, ja ei ke­nen­kään pidä tei­dän ilo­an­ne teil­tä ot­ta­man pois. Ja sinä päi­vä­nä et­te mi­tään kysy mi­nul­ta. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: mitä ikä­nä te anot­te Isäl­tä mi­nun ni­mee­ni, niin hän an­taa teil­le.