Päi­vän evan­ke­liu­mi ku­vaa ta­pah­tu­maa, jos­sa Jee­sus saa­pui vii­mei­sen ker­ran Je­ru­sa­le­miin. Lä­hes­ty­es­sään kau­pun­kia hän puh­ke­si it­kuun. Hän ei it­ke­nyt sitä, mikä hän­tä it­se­ään oli pian koh­taa­va, vaan mu­reh­ti kau­pun­gin tu­le­vaa koh­ta­loa.

Jee­suk­sen it­kun syy­nä oli Je­ru­sa­le­min asuk­kai­den ko­va­kor­vai­suus. He ei­vät tah­to­neet kuul­la Ju­ma­lan kut­sua ei­vät­kä ym­mär­tä­neet to­del­lis­ta tur­vaan­sa. So­keu­des­saan Je­ru­sa­lem hyl­kä­si Ku­nin­kaan­sa ei­kä sik­si voi­nut vält­tää tu­le­vaa hä­vi­tys­tä ja tu­hoa.

Kut­sun hyl­kää­mi­nen

Ju­ma­lan kut­sun hyl­kää­mi­nen on koh­ta­lo­kas­ta. Jee­suk­sen en­nus­tus tar­koit­ti tur­mi­on päi­vää et­sik­ko­a­jan tor­ju­neel­le kau­pun­gil­le. Pro­fe­tia oli va­vah­dut­ta­va ku­vaus kau­pun­kia koh­taa­vas­ta tu­hos­ta. En­nus­tus kävi to­teen noin 40 vuo­den ku­lut­tua, vuon­na 70 jKr., kun roo­ma­lai­nen le­gi­oo­na val­loit­ti Je­ru­sa­le­min Ti­tuk­sen, kei­sa­ri Ves­pa­si­a­nuk­sen po­jan, joh­dol­la. En­sin sen ym­pä­ril­le ra­ken­net­tiin ki­vi­nen muu­ri. Pii­ri­te­tys­tä kau­pun­gis­ta ku­kaan ei voi­nut pa­e­ta, sen asuk­kai­ta ei voi­tu huol­taa ja lo­pul­ta näl­kä nu­jer­si vii­mei­set­kin puo­lus­ta­jat.

Je­ru­sa­le­min val­tauk­sen yh­tey­des­sä tu­hou­tui myös kau­pun­gin kuu­lui­sa temp­pe­li. Jär­kyt­tä­vän koh­ta­lon syy­nä oli et­sik­ko­a­jan hyl­kää­mi­nen: ”He murs­kaa­vat maan ta­sal­le si­nut ja si­nun asuk­kaa­si, si­nuun ei jä­te­tä ki­veä ki­ven pääl­le, kos­ka et tun­te­nut et­sik­ko­ai­kaa­si” (Luuk. 19:44).

Jee­suk­sen sa­no­ma on va­ka­va ja voi­mak­kaas­ti pu­hut­te­le­va. Ju­ma­lan kut­sun hyl­kää­mi­nen joh­taa on­net­to­muu­teen. Ih­mi­nen ei voi it­se mää­rä­tä tai va­li­ta ai­kaa Ju­ma­lan kut­sun vas­taa­not­ta­mi­sel­le. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä muis­tu­te­taan et­si­kon päi­väs­tä: ”Jos te tänä päi­vä­nä kuu­let­te hä­nen ää­nen­sä, äl­kää paa­dut­ta­ko sy­dän­tän­ne niin kuin sil­loin, kun nou­sit­te ka­pi­naan, kun ko­et­te­lit­te mi­nua au­ti­o­maas­sa” (Hepr. 3:7–8). Ju­ma­la kut­suu ih­mis­tä usein nuo­ruu­den ai­ka­na. Saar­naa­jan kir­jas­sa on ke­ho­tus: ”Muis­ta Luo­jaa­si nuo­ruu­des­sa­si, en­nen kuin pa­hat päi­vät tu­le­vat ja jou­tu­vat ne vuo­det, jot­ka ei­vät si­nua miel­ly­tä” (Saarn. 12:1).

Merk­ki, jota vas­taan sa­no­taan

Luu­kas ker­too Jee­suk­sen dra­maat­ti­ses­ta toi­min­nas­ta hä­nen tul­les­saan Je­ru­sa­le­min temp­pe­liin. Sen esi­pi­hal­la ta­pah­tui py­hä­kön ar­voa alen­ta­vaa uh­rie­läin­ten kau­pit­te­lua ja sii­hen liit­ty­vää ra­han­vaih­toa temp­pe­li­pa­pis­ton vä­lit­tä­mät­tä asi­as­ta. Jee­sus puut­tui tä­hän le­vot­to­maan mark­ki­na­hu­muun voi­mal­li­ses­ti. Hän al­koi ajaa kau­pit­te­li­joi­ta ja os­ta­jia ulos ja nuh­te­li hei­tä ko­vin sa­noin.

Jee­sus muis­tut­ti py­hä­kön ar­vos­ta ja sen var­si­nai­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä: ”Mi­nun huo­nee­ni on ole­va ru­kouk­sen huo­ne, mut­ta te olet­te teh­neet sii­tä ros­vo­jen luo­lan” (Luuk. 19:46). Jee­sus ha­lu­si näin puh­dis­taa temp­pe­lin ja pa­laut­taa sen al­ku­pe­räi­seen tar­koi­tuk­seen­sa. Ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen osal­lis­tu­vil­le tär­kein­tä on oi­kea Her­ran pel­ko ja sy­dä­men ru­kouk­sen kaut­ta yh­teys hä­neen.

Jee­suk­sen oma toi­min­ta temp­pe­lis­sä oli so­pu­soin­nus­sa sen py­hän tar­koi­tuk­sen kans­sa. Hän opet­ti siel­lä joka päi­vä. Kuu­li­joi­den jou­kos­sa oli nii­tä, jot­ka tah­toi­vat kuun­nel­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan lä­hes­ty­mis­tä ja evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa. Yli­pa­pit, kir­ja­nop­pi­neet ja kan­san van­him­mat sen si­jaan miet­ti­vät, mi­ten sai­si­vat Jee­suk­sen sur­ma­tuk­si. Hurs­kaan Si­me­o­nin en­nus­tus, jon­ka hän noin kol­me­kym­men­tä vuot­ta ai­kai­sem­min oli sa­mas­sa temp­pe­lis­sä lau­su­nut, oli to­teu­tu­mas­sa: ”Tämä lap­si on pan­tu ko­e­tuk­sek­si; mo­net is­ra­e­li­lai­set kom­pas­tu­vat ja mo­net nou­se­vat. Hän on ole­va myös merk­ki, jota vas­taan sa­no­taan.” (Luuk. 2:34.)

Pent­ti Sau­li­on teks­ti on jul­kais­tu ai­em­min SRK:n kir­jas­sa Evan­ke­liu­mi­pos­til­la 1, En­sim­mäi­nen vuo­si­ker­ta, 2012 (toim. Ju­ha­ni Ala­ran­ta).

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 19:41–48

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus tuli lä­hem­mäk­si ja näki kau­pun­gin, hän puh­ke­si it­kuun sen täh­den ja sa­noi: ”Kun­pa si­nä­kin tänä päi­vä­nä ym­mär­täi­sit, mis­sä tur­va­si on! Mut­ta nyt se on si­nun sil­mil­tä­si kät­ket­ty. Vie­lä tu­let nä­ke­mään ajan, jol­loin vi­hol­li­set ra­ken­ta­vat ym­pä­ril­le­si val­lin, saar­ta­vat si­nut ja käy­vät kimp­puu­si joka puo­lel­ta. He murs­kaa­vat maan ta­sal­le si­nut ja si­nun asuk­kaa­si. Si­nuun ei jä­te­tä ki­veä ki­ven pääl­le, kos­ka et ta­jun­nut et­sik­ko­ai­kaa­si.”

Jee­sus meni temp­pe­liin ja al­koi ajaa ulos nii­tä, jot­ka siel­lä kä­vi­vät kaup­paa. Hän sa­noi heil­le: ”On kir­joi­tet­tu: ’Mi­nun huo­nee­ni on ole­va ru­kouk­sen huo­ne.’ Mut­ta te olet­te teh­neet sii­tä ros­vo­jen luo­lan.”

Hän opet­ti sit­ten joka päi­vä temp­pe­lis­sä. Yli­pa­pit, lai­no­pet­ta­jat ja muut kan­san joh­to­mie­het miet­ti­vät, mi­ten rai­vai­si­vat hä­net pois tiel­tä. He ei­vät kui­ten­kaan kek­si­neet, mitä teh­dä, sil­lä koko kan­sa oli jat­ku­vas­ti Jee­suk­sen ym­pä­ril­lä kuun­te­le­mas­sa hän­tä.

Bib­lia: Ja kuin hän lä­hem­mä tuli, kat­soi hän kau­pun­gin pääl­le, it­ki hän­tä, ja sa­noi: jos si­nä­kin tie­täi­sit, niin sinä ajat­te­li­sit to­sin täl­lä si­nun ajal­las, mitä si­nun rau­haas so­pis. Mut­ta nyt ovat ne kät­ke­tyt si­nun sil­mäis edes­tä. Sil­lä ne päi­vät pi­tää tu­le­man si­nun ylit­ses, et­tä si­nun vi­hol­li­ses skant­saa­vat si­nun, ja ym­pä­ri pii­rit­tä­vät si­nun, ja ah­dis­ta­vat si­nun joka kul­mal­ta, ja maa­han ta­soit­ta­vat si­nun ja si­nun lap­ses, jot­ka si­nus­sa ovat, ja ei jätä si­nus­sa ki­veä ki­ven pääl­le; et­tet et­sik­kos ai­kaa tun­te­nut.

Ja hän meni si­säl­le temp­liin, ru­pe­si aja­maan sii­tä ulos os­ta­jia ja myy­jiä, sa­no­en heil­le: kir­joi­tet­tu on: mi­nun huo­nee­ni on ru­kous­huo­ne; mut­ta te olet­te sen teh­neet ryö­vä­rien luo­lak­si.

Ja hän opet­ti joka päi­vä temp­lis­sä, mut­ta pap­pein pää­mie­het ja kir­ja­nop­pi­neet ja kan­san van­him­mat et­si­vät hän­tä sur­ma­tak­sen­sa, ja ei tie­tä­neet, mitä hei­dän piti te­ke­män; sil­lä kaik­ki kan­sa riip­pui hä­nes­sä, ja kuu­li­vat hän­tä.