Ar­to Ko­ta­jär­vi

Jee­suk­sen mu­kaan us­ko­van ei tar­vit­se pe­lä­tä ajal­li­sen elä­män ta­pah­tu­mia, vaan ian­kaik­ki­sen elä­män vie­vää sie­lun­vi­hol­lis­ta ja hä­nen suul­laan pu­hu­via.

Us­ko­va kris­tit­ty on tai­vaan val­ta­kun­nan kan­sa­lai­nen, ja sa­mal­la hän on maal­li­sen yh­teis­kun­nan jä­sen. Elä­mä kah­den val­ta­kun­nan kan­sa­lai­se­na tar­koit­taa, et­tä hä­nel­lä on toi­vo tai­vaa­seen pää­sys­tä ja vas­tuu ajal­li­ses­ta yh­teis­kun­nas­ta. Tai­vas­toi­vo on ar­mos­ta us­ko­mis­ta, ja vas­tuu yh­teis­kun­nas­ta on sen aset­ta­mien vel­voit­tei­den mu­kaan elä­mis­tä.

Tämä elä­män­jär­jes­tys on Ju­ma­lan aset­ta­ma. Ju­ma­la ke­hot­taa pro­fee­tan suul­la: ”Toi­mi­kaa sen kau­pun­gin par­haak­si, jo­hon minä olen tei­dät siir­tä­nyt” (Jer. 29:7). Apos­to­li ke­hot­taa ru­koi­le­maan ”kaik­kien ih­mis­ten, ku­nin­kai­den ja kaik­kien val­lan­pi­tä­jien puo­les­ta, jot­ta sai­sim­me viet­tää tyyn­tä ja rau­hal­lis­ta elä­mää” (1. Tim. 2:1–2). Apos­to­li jat­kaa, et­tä täl­lai­nen ru­kous on oi­kea ja mie­lui­sa Ju­ma­lal­le.

Ru­koi­le­mi­nen on­kin tar­peen, jot­ta yh­teis­kun­ta py­syi­si Ju­ma­lan sa­nas­sa ja evan­ke­liu­min va­paus säi­lyi­si. Yh­teis­kun­nan me­nes­ty­mi­nen lu­paa me­nes­tys­tä myös tai­vaan val­ta­kun­nan kan­sa­lai­sil­le (Jer. 29:7).

Us­ko­van ei tar­vit­se pe­lä­tä

Kuu­lem­me uu­ti­sia so­dis­ta, elä­män rau­hat­to­muu­des­ta ja häi­ri­köin­nis­tä va­paa­ta yh­teis­kun­ta­jär­jes­tys­tä vas­taan. Syys­tä­kin voi mie­leen nous­ta pel­ko­ja tur­val­li­suu­den puo­les­ta. Myös ar­kuus us­kon mu­kais­ten elä­mä­nar­vo­jen jul­ki­seen tun­nus­ta­mi­seen voi ol­la to­del­li­suut­ta.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tin mu­kaan Jee­sus tun­tee nä­mä­kin huo­let. Jee­suk­sen mu­kaan us­ko­van ei tar­vit­se pe­lä­tä sel­lais­ta uh­kaa, joka kos­kee ajal­lis­ta elä­mää ja sen py­sy­mis­tä. Sen si­jaan Jee­sus ke­hot­taa pel­kää­mään sel­lais­ta, jon­ka val­ta ulot­tuu pi­dem­mäl­le ja voi ka­dot­taa ih­mi­sen ikui­ses­ti: sie­lun­vi­hol­lis­ta ja hä­nen suul­laan pu­hu­via.

Pe­ri­syn­nin tur­me­le­ma ih­mi­nen on al­tis kuun­te­le­maan sie­lun­vi­hol­li­sen pu­het­ta ja ope­tuk­sia. Tuo puhe on tai­ta­vas­ti ver­hoil­tu ja pii­lo­tet­tu ta­val­li­seen elä­mään: ”On­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut: ’Te et­te saa syö­dä mis­tään puu­tar­han puus­ta?’” (1. Moos. 3:1.)

Ju­ma­la tun­tee luo­ma­kun­nan

Vaik­ka sie­lun­vi­hol­li­sel­la on maan pääl­lä pal­jon val­taa, Ju­ma­lan val­ta­suu­ruut­ta se ei kui­ten­kaan pei­tä. Sie­lun­vi­hol­li­nen tun­tee ih­mi­sen heik­kou­det, mut­ta Ju­ma­la tun­tee ih­mi­sen täy­del­li­ses­ti. Ju­ma­la tun­tee koko luo­ma­kun­tan­sa: tuu­let ja sa­teet, maan ja sen muo­dot, kas­vit ja luon­non vä­ri­maa­il­man, eläi­met ja nii­den po­lut.

Jee­suk­sen ai­kaan vä­häi­siä var­pu­sia pyy­dys­tet­tiin ja myy­tiin to­ril­la hal­val­la syö­tä­väk­si: ”Var­pu­sia saa kah­del­la ko­li­kol­la vii­si, ei­kö niin? Sil­ti Ju­ma­la ei unoh­da yh­tä­kään niis­tä.” (Luuk. 12:6.)

Mik­si sit­ten Ju­ma­la unoh­tai­si luo­man­sa ih­mi­sen? Hän tun­tee mei­dät tar­kas­ti, omi­nai­suu­tem­me, luon­teem­me ja lah­jam­me. Hän on las­ke­nut jo­kai­sen hius­kar­van­kin. ”Kun ta­kaa mai­den, me­rien hän pie­nen muut­to­lin­tu­sen tuo ko­tiin tur­vai­sas­ti, niin mik­si pel­kään, va­pi­sen? Myös mi­nut niin kuin lin­tu­sen hän joh­taa ko­tiin as­ti.” (VK 593:6.) Jee­sus lu­paa, et­tä olem­me pal­jon ar­vok­kaam­pia kuin kaik­ki var­pu­set.

Evan­ke­liu­mi syn­nyt­tää tai­vas­toi­von

Tais­te­lun vä­syt­tä­mä ih­mi­nen ei ym­mär­rä sie­lun­vi­hol­li­sen val­taa. Sy­dä­men us­kol­la otam­me vas­taan Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­sen tai­vaas­ta, oi­ke­as­ta isän­maas­ta, jos­sa ei tais­tel­la vaan ai­no­as­taan iloi­taan.

An­teek­si­an­ta­muk­sen omis­ta­mi­nen omal­le koh­dal­le syn­nyt­tää tai­vas­toi­voa ja aut­taa py­sy­mään oi­ke­al­la tiel­lä. Ar­mos­ta us­ko­mi­nen aut­taa kään­tä­mään kat­seen syn­nin hou­ku­tuk­sis­ta aa­mu­rus­koon.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 12:4–7

Raa­mat­tu 1992: ”Minä sa­non teil­le, ys­tä­vil­le­ni: Äl­kää pe­lät­kö nii­tä, jot­ka tap­pa­vat ruu­miin mut­ta joi­den val­ta ei ulo­tu sen pi­tem­mäl­le. Kuul­kaa, ketä tei­dän tu­lee pe­lä­tä. Pe­lät­kää hän­tä, jol­la on val­ta sekä tap­paa ih­mi­nen et­tä syös­tä hä­net hel­vet­tiin. Niin, sa­non teil­le: hän­tä tei­dän on pe­lät­tä­vä. Var­pu­sia saa kah­del­la ko­li­kol­la vii­si, ei­kö niin? Sil­ti Ju­ma­la ei unoh­da yh­tä­kään niis­tä. Tei­dän jo­kai­nen hius­kar­van­ne­kin on las­ket­tu. Äl­kää siis pe­lät­kö. Olet­te­han te ar­vok­kaam­pia kuin kaik­ki var­pu­set.

Bib­lia: Mut­ta minä sa­non teil­le, mi­nun ys­tä­vil­le­ni: äl­käät nii­tä pel­jät­kö, jot­ka ruu­miin tap­pa­vat, ja ei ole hei­dän sit­te enem­pää te­ke­mis­tä. Mut­ta minä tah­don osoit­taa teil­le, ketä tei­dän tu­lee pel­jä­tä: pel­jät­kää sitä, jol­la on val­ta, sit­te­kuin hän tap­pa­nut on, myös hel­vet­tiin sy­sä­tä; tot­ta minä sa­non teil­le: sitä te pel­jät­käät. Ei­kö vii­si var­pus­ta myy­dä kah­teen ro­poon? Ja ei yk­si­kään heis­tä ole Ju­ma­lan edes­sä unoh­det­tu. Ovat myös kaik­ki tei­dän pään­ne hiuk­set lu­e­tut. Äl­käät siis pel­jät­kö: te olet­te pa­rem­mat kuin mon­ta var­pus­ta.