Ur­po Luok­ka­la

Jee­sus ru­koi­lee, et­tä hä­nen oman­sa var­jel­tui­si­vat maa­il­mas­sa vai­kut­ta­vis­ta pa­ho­lai­sen hou­ku­tuk­sis­ta, ja jät­tää hei­dät Tai­vaan Isän var­je­luk­seen.

Ju­ma­lan las­ten elä­mä maa­il­mas­sa ei ole ai­na help­poa. Elä­män tie vie kul­ki­jan­sa kui­ten­kin ikui­seen iloon. Us­kon pää­mää­rä on tai­vaan koti, jon­ne us­ko­vat pää­se­vät Ju­ma­lan voi­mal­la. Ju­ma­lan ni­meen kät­ket­ty voi­ma suo­je­lee sii­hen tur­vau­tu­via.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus nou­see kii­ras­tors­tai­na eh­tool­li­sen naut­ti­mi­sen ja kii­tos­vir­ren jäl­keen pu­hu­maan omil­le ope­tus­lap­sil­leen. Yl­lät­tä­en hän ko­hot­taa kat­seen­sa ylös ja al­kaa pu­hu­maan tai­vaal­li­sel­le Isäl­leen ja ru­koi­lee omien­sa puo­les­ta.

Raja on ole­mas­sa

Jee­suk­sen sa­nois­ta il­me­nee, et­tä on ole­mas­sa raja maa­il­man ja Ju­ma­lan per­he­vä­en vä­lil­lä. Ai­na on ol­lut ih­mi­siä, jot­ka ei­vät us­ko Ju­ma­laan ei­vät­kä ian­kaik­ki­suu­teen. He ajat­te­le­vat, et­tä kaik­ki päät­tyy kuo­le­maan.

Täl­löin maa­il­ma an­taa usein ar­von ih­mi­sen it­sek­käil­le pyr­ki­myk­sil­le ja li­han­hi­mo saa tyy­dy­tyk­sen. Apos­to­li Jo­han­nes muis­tut­taa: ”Sil­lä mitä kaik­kea maa­il­mas­sa on­kin, ruu­miin ha­lut, sil­mien pyy­teet ja mah­tai­le­va elä­mä, se kaik­ki on maa­il­mas­ta, ei Isäs­tä. Ja maa­il­ma hi­moi­neen ka­to­aa, mut­ta se, joka te­kee Ju­ma­lan tah­don, py­syy iä­ti.” (1. Joh. 2:16,17.)

Jee­sus ru­koi­lee, et­tä hä­nen oman­sa var­jel­tui­si­vat maa­il­mas­sa vai­kut­ta­vis­ta pa­ho­lai­sen hou­ku­tuk­sis­ta. Us­ko­vai­sia ei au­ta se, et­tä he eris­täy­ty­vät muis­ta ih­mi­sis­tä, vaan hei­dät on ase­tet­tu ju­lis­ta­maan evan­ke­liu­mia kaik­ki­al­le maa­il­maan.

Jo­kai­sel­la kris­ti­tyl­lä on tais­te­lu myös omas­sa sy­dä­mes­sään, kos­ka juu­ri siel­tä läh­te­vät ”pa­hat aja­tuk­set, mur­hat, avi­o­ri­kok­set, si­veet­tö­myys, var­kau­det, vää­rät to­dis­tuk­set ja her­jauk­set” (Matt. 15:19). Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja joh­taa ih­mi­siä har­haan. Se voi­mis­taa työ­tään lo­pun ajal­la ja te­kee hä­vi­tys­työ­tään myös Ju­ma­lan jou­kon si­säl­lä (2. Tess. 2:3–4).

Rak­kaus yh­dis­tää

Maa­il­man kes­kel­lä Kris­tuk­sen seu­raa­jat saa­vat ko­kea vi­haa, kos­ka he ha­lu­a­vat ol­la kuu­li­ai­sia Ju­ma­lan sa­nal­le. Ju­ma­lan Hen­ki on hei­dät liit­tä­nyt Ju­ma­lan sa­nal­la Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan, ja hei­tä yh­dis­tää tai­vaal­li­nen rak­kaus. Ju­ma­la on erot­ta­nut hei­dät maa­il­mas­ta omak­si kan­sak­seen.

Py­hyy­den pe­rus­ta­na on Ju­ma­lan Po­jan lah­joit­ta­ma van­hurs­kaus. Ju­ma­lan lap­set elä­vät siis uut­ta elä­mää Kris­tuk­ses­sa ja an­ta­vat it­sen­sä elä­väk­si uh­rik­si (Room. 12:1–2). Kris­tuk­sen uh­ri syn­nyt­tää Kris­tuk­sen seu­raa­jis­sa it­sen­sä uh­rik­si an­ta­mi­sen miel­tä. Heil­lä on halu elää Ju­ma­lan tah­don mu­kaan.

Ju­ma­lan sana on to­tuus

Ope­tus­lap­sis­ta tun­tui hy­väl­tä kuul­la, kuin­ka Jee­sus jät­tää hei­dät ru­kouk­ses­saan tai­vaal­li­sen Isän var­je­luk­seen. He py­syi­vät var­je­luk­ses­sa, kun he ot­ti­vat to­des­ta ja us­koi­vat Ju­ma­lan sa­nan, kät­ki­vät sen sy­dä­meen­sä ja seu­ra­si­vat sen neu­vo­ja. Ju­ma­lan sana on to­tuus.

Luot­ta­mus Ju­ma­laan on us­kon pe­ru­sa­sia. Us­ko on luot­ta­mus­ta. Sy­dä­men us­ko on en­nen kaik­kea us­koa Ju­ma­lan Poi­kaan ja hä­nen so­vi­tus­työ­hön­sä. Se on tur­vau­tu­mis­ta evan­ke­liu­miin. Sa­no­taan, et­tä kun ih­mi­nen elää ar­mos­sa ja to­tuu­des­sa, hän elää Kris­tuk­ses­sa. Se on elä­mää myös evan­ke­liu­min osal­li­suu­des­sa – osal­li­suut­ta Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa. Paa­va­li kir­joit­taa ko­rint­ti­lai­sil­le: ”Ju­ma­lan vai­ku­tus­ta on se, mitä te Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa olet­te. Hä­net Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le vii­sau­dek­si, van­hurs­kau­dek­si, py­hi­tyk­sek­si ja lu­nas­tuk­sek­si.” (1. Kor. 1:30.)

Evan­ke­liu­mis­sa on ar­mon sana, ja se on Ju­ma­lan voi­ma ja ter­veel­li­nen opet­ta­ja. Us­kon kaut­ta Kris­tuk­sen seu­raa­jat pää­se­vät ker­ran tai­vaan ko­tiin, jo­hon Jee­sus on men­nyt val­mis­ta­maan omil­leen si­jaa. Täy­del­li­nen ilo odot­taa jo­kais­ta Ju­ma­lan las­ta.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 17:11–17

Raa­mat­tu 1992: ”Minä en enää ole maa­il­mas­sa, mut­ta he jää­vät maa­il­maan, kun tu­len luok­se­si. Pyhä Isä, suo­je­le hei­tä ni­me­si voi­mal­la, sen ni­men, jon­ka olet mi­nul­le an­ta­nut, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä. Kun olin hei­dän kans­saan, suo­je­lin hei­tä ni­me­si voi­mal­la, sen ni­men, jon­ka olet mi­nul­le an­ta­nut. Minä var­je­lin hei­dät, ei­kä yk­si­kään heis­tä jou­tu­nut huk­kaan, pait­si se, jon­ka täy­tyi jou­tua ka­do­tuk­seen, jot­ta kir­joi­tus kä­vi­si to­teen. Nyt minä tu­len si­nun luok­se­si. Pu­hun tä­män, kun vie­lä olen maa­il­mas­sa, jot­ta mi­nun ilo­ni täyt­täi­si hei­dät. Minä olen il­moit­ta­nut heil­le sa­na­si, ja he ovat saa­neet osak­seen maa­il­man vi­han, kos­ka ei­vät kuu­lu maa­il­maan, niin kuin en mi­nä­kään kuu­lu. En kui­ten­kaan pyy­dä, et­tä ot­tai­sit hei­dät pois maa­il­mas­ta, vaan et­tä var­je­li­sit hei­dät pa­hal­ta. He ei­vät kuu­lu maa­il­maan, niin kuin en mi­nä­kään kuu­lu. Py­hi­tä hei­dät to­tuu­del­la­si. Si­nun sa­na­si on to­tuus.”

Bib­lia: En minä sil­leen ole maa­il­mas­sa, mut­ta he ovat maa­il­mas­sa, ja minä tu­len si­nun ty­kös. Pyhä Isä! Kät­ke nii­tä, jot­ka sinä mi­nul­le an­noit, si­nun ni­mes täh­den, et­tä he oli­si­vat yk­si niin­kuin me­kin! Kuin minä olin hei­dän kans­san­sa maa­il­mas­sa, niin minä kät­kin hei­tä si­nun ni­mes­säs: ne, jot­kas mi­nul­le an­noit, kät­kin minä, ja ei niis­tä ken­kään ka­don­nut, vaan se ka­do­tuk­sen lap­si, et­tä Raa­mat­tu täy­tet­täi­siin. Mut­ta nyt minä tu­len si­nun ty­kös ja pu­hun näi­tä maa­il­mas­sa, et­tä heis­sä olis mi­nun ilo­ni täy­del­li­nen. Minä an­noin heil­le si­nun sa­nas, ja maa­il­ma vi­ha­si hei­tä; sil­lä ei he ole maa­il­mas­ta, niin­kuin en mi­nä­kään maa­il­mas­ta ole. En minä ru­koi­le, et­täs hei­tä ot­tai­sit pois maa­il­mas­ta, vaan et­täs hei­tä pa­has­ta var­je­li­sit. Ei he ole maa­il­mas­ta, niin­kuin en mi­nä­kään maa­il­mas­ta ole. Py­hi­tä hei­tä to­tuu­des­sas! Si­nun pu­hees on to­tuus.