Pasi Kan­ni­ai­nen

Si­me­on siu­na­si Jee­sus-las­ta ja hä­nen van­hem­pi­aan. Hän us­koi Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin ja ylis­ti Ju­ma­laa Va­pah­ta­jas­ta.

Us­ko­vai­set van­hem­mat, Ma­ria ja Joo­sef, oli­vat kuu­li­ai­sia Ju­ma­lan sa­nal­le. He tah­toi­vat men­nä Jee­sus-lap­sen­sa ja uh­ri­lah­jan­sa kans­sa temp­pe­liin, niin kuin Ju­ma­lan sa­nas­sa ja Her­ran lais­sa neu­vot­tiin. Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki joh­dat­ti hei­tä us­kon tiel­lä.

Py­hän Hen­gen joh­da­tus­ta elä­mäs­sään sai ko­kea myös us­ko­vai­nen van­hus, Si­me­on. Sik­si hän­kin oli tul­lut jäl­leen ker­ran temp­pe­liin, Ju­ma­lan sa­nan py­hien kir­joi­tus­ten ää­rel­le.

Ru­koi­le­mi­nen an­taa voi­maa

Ju­ma­lan voi­mal­la ja Py­hän Hen­gen joh­da­tuk­ses­ta us­ko­vai­set ih­mi­set tah­to­vat käy­dä seu­rois­sa tä­nä­kin ai­ka­na. Ih­mi­ses­tä it­ses­tään ei tätä ha­lua nou­se, kos­ka mie­lem­me on kiin­ty­nyt kaik­keen ajal­li­seen te­ke­mi­seen ja me­ne­mi­seen.

Hel­pos­ti unoh­tuu se, et­tä elä­mäs­sä­kin ”jo­kai­nen hyvä an­ti ja jo­kai­nen täy­del­li­nen lah­ja tu­lee yl­hääl­tä, tai­vaan täh­tien Isäl­tä, jon­ka luo­na ei mi­kään muu­tu, ei valo vaih­du var­jok­si” (Jaak.1: 17). Ju­ma­lal­ta saa ru­koil­la voi­mia hä­nen sa­nan­sa lu­ke­mi­seen, kuu­le­mi­seen ja sen us­ko­mi­seen.

Us­ko an­taa rau­han

Sii­o­nin lau­lu 304 al­kaa sa­noil­la: ”Soi kii­tos­lau­lu, kun me ar­mon täy­den, vain an­si­ot­ta saam­me omis­taa.” Tätä iloa ja kii­tos­ta tun­si myös van­ha Si­me­on sy­dä­mes­sään ot­ta­es­saan kä­si­var­sil­leen pie­nen Jee­sus-lap­sen. Ju­ma­lan luo­mis­työn kau­neus, jota van­hem­mat saa­vat tun­tea ja kat­sel­la vas­ta­syn­ty­nees­sä lap­ses­sa, on ih­meel­li­nen asia ja iha­na het­ki. Si­me­on sai ko­kea vie­lä enem­män: us­kon sil­min hän kat­se­li lu­vat­tua Mes­si­as­ta ja Va­pah­ta­jaan­sa, tai­vaal­lis­ta va­loa ja kirk­kaut­ta.

Si­me­o­nin sy­dä­mel­lä oli Ju­ma­lan rau­ha. Sik­si ajal­li­sen elä­män pää­te­pis­teen lä­hes­ty­mi­nen­kään ei hän­tä pe­lot­ta­nut. Hän us­koi Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin. Hän sai elä­män­sä eh­toos­sa koh­da­ta vie­lä tuon us­ko­vai­sen per­heen ja näh­dä lu­paus­ten täyt­ty­myk­sen, pie­nen Jee­sus-lap­sen. Si­me­on ylis­ti Ju­ma­laa.

Ju­ma­lal­la on val­miit suun­ni­tel­mat

Nuo­ret van­hem­mat, Joo­sef ja Ma­ria, ih­met­te­li­vät Si­me­on-van­huk­sen ylis­tys­sa­no­ja Jee­sus-lap­ses­ta. Ajal­li­sen mat­kan ra­si­tuk­set ja vä­sy­mys pai­noi­vat isää ja äi­tiä. Mie­les­sä oli vii­me päi­vien suur­ten ta­pah­tu­mien häm­men­nys­tä ja edes­sä mon­ta ky­sy­mys­tä.

Epä­var­muu­den kes­kel­le oli kui­ten­kin tar­jol­la evan­ke­liu­min siu­naus, joka on ai­na kul­ke­nut Ju­ma­lan val­ta­kun­nan mu­ka­na. Si­me­on siu­na­si hei­tä, ja yh­tei­nen mat­ka sai jat­kua tur­val­li­se­na ja on­nel­li­se­na.

Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat oli­vat val­miit, ei­vät­kä ne ole vie­lä­kään muut­tu­neet: Ju­ma­lan sa­nas­ta lois­ta­va Kris­tuk­sen kirk­kaus va­lai­see us­ko­van tie­tä edel­leen­kin eteen­päin, pe­ril­le tai­vaan ko­tiin saak­ka.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 2:22–33

Raa­mat­tu 1992: Kun tuli päi­vä, jol­loin hei­dän Moo­sek­sen lain mu­kaan piti puh­dis­tau­tua, he me­ni­vät Je­ru­sa­le­miin vie­däk­seen lap­sen Her­ran eteen, sil­lä Her­ran lais­sa sa­no­taan näin: ”Jo­kai­nen poi­ka­lap­si, joka esi­koi­se­na tu­lee äi­tin­sä koh­dus­ta, on py­hi­tet­tä­vä Her­ral­le.” Sa­mal­la hei­dän piti tuo­da Her­ran lais­sa sää­det­ty uh­ri, ”kak­si met­sä­kyyh­kyä tai kyyh­ky­sen­poi­kaa”. Je­ru­sa­le­mis­sa eli hurs­kas ja ju­ma­laa­pel­kää­vä mies, jon­ka nimi oli Si­me­on. Hän odot­ti Is­ra­e­lil­le lu­vat­tua loh­du­tus­ta, ja Pyhä Hen­ki oli hä­nen yl­lään. Pyhä Hen­ki oli hä­nel­le il­moit­ta­nut, et­tei kuo­le­ma koh­taa hän­tä en­nen kuin hän on näh­nyt Her­ran Voi­del­lun. Hen­gen joh­da­tuk­ses­ta hän tuli temp­pe­liin, ja kun Jee­suk­sen van­hem­mat toi­vat las­ta sin­ne teh­däk­seen sen, mikä lain mu­kaan oli teh­tä­vä, hän ot­ti lap­sen kä­si­var­sil­leen, ylis­ti Ju­ma­laa ja sa­noi: –Her­ra, nyt sinä an­nat pal­ve­li­ja­si rau­has­sa läh­teä, niin kuin olet lu­van­nut. Mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun pe­las­tuk­se­si, jon­ka olet kai­kil­le kan­soil­le val­mis­ta­nut: va­lon, joka koit­taa pa­ka­na­kan­soil­le, kirk­kau­den, joka lois­taa kan­sal­le­si Is­ra­e­lil­le. Jee­suk­sen isä ja äi­ti oli­vat ih­meis­sään sii­tä, mitä hä­nes­tä sa­not­tiin.