Ma­ti­as Mu­ho­la

Ju­ma­la on an­ta­nut jo­kai­sel­le juu­ri so­pi­vat lah­jat ja riit­tä­vän vii­sau­den käyt­tää nii­tä oman us­kon ja seu­ra­kun­nan ra­ken­nuk­sek­si.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tin ver­taus on vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta. Isän­tä on Ju­ma­la ja pal­ve­li­jat ovat ih­mi­siä, joil­le Ju­ma­la on an­ta­nut us­kon sekä hen­ki­lö­koh­tai­set, eri­lai­set lah­jat. Näi­tä lah­jo­ja ku­va­taan ta­lent­tei­na.

Teks­ti va­lot­taa osal­taan us­kon ja te­ko­jen suh­det­ta. On tär­ke­ää kir­kas­taa näi­den ero: Us­ko saa­daan yk­sin ar­mos­ta, lah­ja­na, Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn täh­den (Room. 3:28). Ku­kaan ei pää­se tai­vaa­seen omien te­ko­jen an­si­os­ta, vaan elä­vän us­kon kaut­ta. Ju­ma­la vai­kut­taa Hen­gen he­del­mät, eli teot, jot­ka ovat kiin­teä seu­raus us­kos­ta. Ku­ten Paa­va­li to­te­aa: us­ko il­man te­ko­ja on kuol­lut­ta us­koa (Jaak. 2:17).

Teot ei­vät ole täy­del­li­siä

Vaik­ka sy­dä­mel­lä oli­si elä­vä us­ko, teot ei­vät täs­sä maa­il­mas­sa ole kos­kaan täy­del­li­ses­ti Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­sia. Ku­ten Paa­va­li to­te­si: ”En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. – – Huo­maan siis, et­tä mi­nua hal­lit­see täl­lai­nen laki: ha­lu­an teh­dä hy­vää, mut­ta en pää­se ir­ti pa­has­ta.” (Room. 7:19, 21.) Ereh­ty­väl­le syn­ti­sel­le kuu­luu ai­na Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta syn­nin­pääs­tön sa­nat. Rip­pi on iha­na ar­mo­lah­ja, joka an­taa voi­maa us­kon tiel­le sekä toi­mi­maan Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti.

Val­vo­mi­nen on toi­mi­mis­ta

Val­vo­mi­nen on kes­kei­nen kä­si­te us­kon elä­mäs­sä. Se ei ole pas­sii­vis­ta pai­kal­laan oloa, vaan ke­ho­tus val­vo­mi­seen liit­tyy ak­tii­vi­seen toi­min­taan, eli nii­den lah­jo­jen käyt­tä­mi­seen, joi­ta Ju­ma­la on meil­le an­ta­nut. Hän va­rus­taa mei­dät eri­lai­sil­la lah­joil­la sen mu­kaan kuin hy­väk­si nä­kee. Toi­sil­le on an­net­tu vii­si ta­lent­tia, toi­sil­le kak­si ta­lent­tia. He ei­vät tee työ­tään Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa mää­räl­li­ses­ti yh­tä pal­jon, vaan omil­le lah­joil­leen us­kol­li­si­na.

Teks­ti myös muis­tut­taa tär­ke­äs­tä asi­as­ta: työ ei ole mei­dän työ­täm­me, vaan Ju­ma­lan työ­tä, hä­nen lah­jo­jen­sa ja­ka­mis­ta. Ju­ma­lan lap­si toi­mii sy­dä­men ha­lus­ta, rak­kau­des­ta. Yk­si­kään Ju­ma­lan lap­si ei ole­ta saa­van­sa pe­las­tus­ta te­ko­jen kaut­ta. Ku­ten evan­ke­lis­ta Mat­teus to­te­aa myö­hem­min: ”Sil­loin van­hurs­kaat vas­taa­vat hä­nel­le: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si ja an­noim­me si­nul­le ruo­kaa, tai ja­nois­sa­si ja an­noim­me si­nul­le juo­ta­vaa?’” (Matt. 25:37.)

Mil­lai­se­na näen Ju­ma­lan?

Pal­ve­li­ja, joka pel­kä­si, ei lo­pul­ta tun­te­nut lain­kaan Her­raan­sa. Ju­ma­la näyt­täy­tyi hä­nel­le an­ka­ra­na ja pe­lot­ta­va­na tuo­ma­ri­na. Ju­ma­la näyt­täy­tyy juu­ri täl­lai­se­na ih­mi­sel­le, joka luu­lee kel­paa­van­sa Ju­ma­lal­le omien hy­vien te­ko­jen vuok­si.

Pal­ve­li­ja ei myös­kään pi­tä­nyt saa­maan­sa lah­jaa ar­vok­kaa­na. Hän pii­lot­ti lah­jan­sa sen si­jaan, et­tä oli­si pi­tä­nyt sitä ar­vos­sa ja käy­tös­sä. Tä­nä­kin päi­vä­nä on ih­mi­siä, jot­ka tie­tä­vät, mis­tä elä­vä us­ko löy­tyy, mut­ta ei­vät pidä sitä ajan­koh­tai­se­na asi­a­na omas­sa elä­mäs­sä.

Evan­ke­li­mi­teks­tin koh­ta saat­taa toi­saal­ta ai­heut­taa hä­dän jopa us­ko­vai­sel­le. Kel­paan­ko minä Ju­ma­lal­le? Olen­ko käyt­tä­nyt ta­lent­ti­a­ni? Jee­sus muis­tut­taa toi­saal­la, et­tei us­ko löy­dy ih­mi­ses­tä it­ses­tä (Luuk. 17:1–6).

Tämä on loh­dul­li­nen muis­tu­tus meil­le: Ju­ma­la on an­ta­nut jo­kai­sel­le juu­ri so­pi­vat lah­jat. Hän an­taa myös riit­tä­vän vii­sau­den käyt­tää nii­tä seu­ra­kun­tan­sa ra­ken­nuk­sek­si (1. Kor. 14:12) ja voi­mat jo­kai­seen päi­vään säi­lyä Ju­ma­lan lap­se­na. Ja kun toi­mii vää­rin, ar­mo oh­jaa pyy­tä­mään syn­te­jä an­teek­si. Näin Ju­ma­la it­se puh­dis­taa ok­sat, Ju­ma­lan lap­set, syn­ti­kuor­mas­ta, jot­ta he ja­kai­si­vat en­tis­tä enem­män Ju­ma­lan lah­jo­ja. (Joh. 15:1–17.) Ju­ma­la ei ole ar­mo­ton tuo­ma­ri, vaan ra­kas Isä, joka hoi­taa, pi­tää huo­len ja kut­suu ek­sy­nei­tä ta­kai­sin.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 25:14–30

Raa­mat­tu 1992: ”Sil­loin on käy­vä näin: Mies oli muut­ta­mas­sa pois maas­ta. Hän kut­sui pu­heil­leen pal­ve­li­jat ja us­koi koko omai­suu­ten­sa hei­dän hoi­toon­sa. Yh­del­le hän an­toi vii­si ta­lent­tia ho­pe­aa, toi­sel­le kak­si ja kol­man­nel­le yh­den, kul­le­kin hä­nen ky­ky­jen­sä mu­kaan. Sit­ten hän muut­ti maas­ta. ”Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, ryh­tyi heti toi­meen: hän kävi niil­lä kaup­paa ja hank­ki voit­toa toi­set vii­si ta­lent­tia. Sa­moin se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, voit­ti toi­set kak­si. Mut­ta se, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, kai­voi maa­han kuo­pan ja kät­ki sin­ne isän­tän­sä ra­han. ”Pit­kän ajan ku­lut­tua isän­tä pa­la­si ja vaa­ti pal­ve­li­joil­taan ti­li­tyk­set. Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, toi toi­set vii­si nii­den li­säk­si ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le vii­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set vii­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!’ ”Myös se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, tuli ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le kak­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set kak­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!’ ”Vii­mek­si tuli se pal­ve­li­ja, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, ja sa­noi: ’Her­ra, minä tie­sin, et­tä sinä olet an­ka­ra mies. Sinä leik­kaat siel­tä, min­ne et ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­at siel­tä, min­ne et ole sie­men­tä vis­kan­nut. Minä pel­kä­sin ja kai­voin ta­lent­ti­si maa­han. Täs­sä on oma­si.’ Isän­tä vas­ta­si hä­nel­le: ’Sinä kel­vo­ton ja lais­ka pal­ve­li­ja! Sinä tie­sit, et­tä minä leik­kaan siel­tä, min­ne en ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­an siel­tä, min­ne en ole sie­men­tä vis­kan­nut. Sil­loin­han si­nun oli­si pi­tä­nyt vie­dä mi­nun ra­ha­ni pank­kiin, niin et­tä oli­sin pa­la­tes­sa­ni saa­nut oma­ni ta­kai­sin kor­koi­neen. -- Ot­ta­kaa pois hä­nen ta­lent­tin­sa ja an­ta­kaa se sil­le, jol­la on kym­me­nen ta­lent­tia. Jo­kai­sel­le, jol­la on, an­ne­taan, ja hän on saa­va yl­tä­kyl­lin, mut­ta jol­la ei ole, sil­tä ote­taan pois se­kin mitä hä­nel­lä on. Heit­tä­kää tuo kel­vo­ton pal­ve­li­ja ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta.’