JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kiven aika

2.7.2023 6.00

Juttua muokattu:

2.1. 14:51
2025010214512720230702060000

Tääl­lä jos­sain Kai­nuun kor­ves­sa no­jaan suon reu­nal­la val­ta­van suu­reen ki­veen, ja kat­se­len suon ran­na­ton­ta aa­vaa. Se on au­tio, mut­ta ei tyh­jä. Suon täyt­tä­vät val­koi­set ku­kat nii­ai­le­vat ja ku­mar­te­le­vat hil­jai­ses­sa tuu­les­sa. On tu­pas­vil­lan, suo­pur­sun ja mo­nien mui­den­kin kas­vien ku­kin­ta-ai­ka. Suo­pur­su­jen huu­maa­va tuok­su lei­juu ym­pä­ril­lä­ni. Kuk­kien kau­nein ai­ka on ko­vin ly­hyt. Jo muu­ta­mien päi­vien jäl­keen niis­sä nä­kyy ”vä­sy­mi­sen” mer­kit. Ku­kat nuu­tu­vat ja tip­pu­vat pois. Suol­la kas­vaa ki­tu­li­aas­ti pie­niä män­ty­jä. Siel­lä tääl­lä tör­röt­tää myös pys­tyyn kui­vu­nei­ta, hon­git­tu­nei­ta män­ty­jä. Kuin­ka­han van­ho­ja ne ovat, vuo­si­kym­me­nien vai vuo­si­sa­to­jen ikäi­siä?

Muu­ta­man kuu­kau­den ku­lut­tua on jo syk­sy. Sil­loin suon kas­vis­to vaih­taa vä­ri­ään. Syk­syn pi­me­ät hal­la­yöt pa­lel­lut­ta­vat sen vii­mei­set­kin ku­kat. Mar­ras­kuus­sa tu­lee tal­vi, lumi peit­tää jäl­leen kai­ken al­leen.

Olen usein ase­tel­lut mie­les­sä­ni ly­hy­en ai­kaa kuk­ki­van ja kau­niis­ti heh­ku­van ku­kan ki­ven pääl­le. Ku­vit­te­len mie­les­sä­ni, kuin­ka ase­tel­mas­sa nä­kyy ai­ka ja ikui­suus, sil­lä kuk­kien ai­ka on ly­hyt ja ki­ven ai­ka pit­kä.

Kivi lie­nee ol­lut pai­kal­laan sii­tä as­ti, kun ”maa oli au­tio ja tyh­jä” (1. Moos.1:2). Vuo­si­tu­han­sia se on ol­lut sa­man­ko­koi­nen ja sa­man­nä­köi­nen. Sa­det­ta on seu­ran­nut kuu­muu­det ja kui­vuu­det. Syk­syt ja tal­vien kyl­myys ei­vät ole muut­ta­neet sitä mil­lään ta­voin. Tu­han­sia ker­to­ja vie­rei­sel­le suol­le on saa­pu­nut uu­si ke­vät ja kesä, suo on muut­ta­nut muo­to­aan nel­jä ker­taa vuo­des­sa. Kivi on näyt­tä­nyt sa­mal­ta. Tal­vel­la sen la­el­la on ol­lut vä­hän lun­ta. Ei ko­vin pal­joa, sil­lä tal­vet kyl­mät vii­mat vie­vät her­käs­ti lu­met men­nes­sään vie­rei­sel­le suol­le, jos­kus jo­hon­kin toi­seen suun­taan.

”Kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä, ai­kan­sa joka asi­al­la tai­vaan al­la” (Saarn. 3:1). Mikä on ih­mi­sen ai­ka? Kat­sel­les­sa­ni ym­pä­ril­le­ni näen van­ho­ja män­ty­jä, joil­le voi kart­tua ikää hy­vis­sä olo­suh­teis­sa jopa sa­to­ja vuo­sia. Tuu­les­sa ha­vi­se­vat leh­ti­puut ovat huo­mat­ta­vas­ti ly­hy­ti­käi­sem­piä. Pie­net kau­niit ku­kat kuk­ki­vat vain het­ken, mut­ta nii­den vie­rel­lä ole­va kivi tun­tuu ole­van ”ikui­nen.” Minä voin käy­dä par­haas­sa ta­pauk­ses­sa tääl­lä vie­lä kor­kein­taan kah­den vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na. Kivi oli jo en­nen mi­nua, ja sa­man­lai­nen se on sit­ten­kin, kun mi­nua ei enää ole. Ku­kat kuk­ki­vat tääl­lä ke­säi­sin edel­leen, puut van­he­ne­vat ja kas­va­vat pi­tuut­ta, kun­nes ne­kin kaa­tu­vat, la­ho­a­vat ja maa­tu­vat aloil­leen.

Tääl­lä ku­vit­te­len siis ole­va­ni ajan ja iä­i­syy­den vä­lis­sä. Ku­kat kuk­ki­vat, kas­va­vat uu­del­leen ja hä­vi­ä­vät pal­jon no­pe­am­min kuin mitä on kes­ki­mää­räi­ses­ti ih­mi­sen ikä. Mo­net puut kes­tä­vät ai­kaa suun­nil­leen sa­man ver­ran kuin ih­mi­set. Mut­ta ki­ven ai­ka on pit­kä, se kes­tää ai­kaa muut­tu­mat­ta ikui­suu­den al­kuun saak­ka.

Ai­kaa, ikui­suut­ta, ih­mi­sen ikää ja kai­ken ka­to­a­vai­suut­ta ovat ih­mi­set miet­ti­neet jo vuo­si­tu­han­sia sit­ten. Psal­min kir­joit­ta­ja to­te­aa: ”Jo en­nen kuin vuo­ret syn­tyi­vät, en­nen kuin maa ja maan­pii­rit sai­vat al­kun­sa, sinä olit. Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet” (Ps. 90:2).

Sama kir­joit­ta­ja to­te­aa ih­mi­sen ajas­ta: “Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa, joka vie­lä aa­mul­la vi­he­ri­öi, mut­ta il­lak­si kui­vuu ja kuih­tuu pois.” (Ps. 90:5–6)

Kir­joit­ta­ja il­mai­see ih­mi­sen ajan vuo­si­na näin: “Seit­se­män­kym­men­tä on vuo­siem­me mää­rä, tai kah­dek­san­kym­men­tä jos voi­mam­me kes­tää. – – Ne kii­tä­vät ohit­se, ja me len­näm­me pois. – – Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me” (Ps.90:10–13).

Tä­hän suu­ren ki­ven vie­rel­le olen met­säs­sä ret­keil­les­sä­ni usein py­säh­ty­nyt kat­so­maan ala­ti muut­tu­van, hil­jai­sen, mut­ta täyn­nä elä­mää ole­van suon mai­se­maa. Tääl­lä olen kat­sel­lut kuk­kien kau­neut­ta, miet­ti­nyt nii­den iän ly­hyyt­tä, ja poh­ti­nut, mi­ten lä­hel­lä mei­tä kaik­kia on ka­to­a­vai­suus. Tääl­lä olen miet­ti­nyt myös ih­mi­sen ikää – ja kat­sel­lut ki­veä, jon­ka ai­ka on pit­kä.

JouniLesonen
Olen Savossa syntynyt, mutta tunnen nykyisin itseni kainuulaiseksi jylhien järvien ja korpien mieheksi. Olen ollut reilu 42 vuotta ambulanssissa töissä ensihoitajana. Meillä on luonto lähellä ja minä lähellä luontoa. On huiman upeaa nousta kesäisenä yönä samaan aikaan auringon kanssa ja mennä järvelle. Voisin kertoa suurista kaloista, joita olen Oulujärveltä saanut. Myös Raamatusta löytyy elämänmakuisia tekstejä, joita voin siteerata aivan arkisiinkin kertomuksiin.
22.1.2025

Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.

Room. 12:12

Viikon kysymys