Olin erään van­huk­sen vuo­teen ää­rel­lä. Elä­mä oli hä­nen osal­taan lop­pu­mas­sa. Van­hus oli us­ko­mas­sa, ja us­ko oli hä­nen elä­män­sä kal­lein asia. Jut­te­lim­me us­ko­na­si­ois­ta, ja tar­jo­sin hä­nel­le Her­ran py­hän eh­tool­li­sen. Huo­ma­sin, mi­ten hän rau­hoit­tui ja roh­kais­tui us­kos­saan.

Su­vi­seu­ro­jen ai­kaan olen ihas­tel­lut, mi­ten Ju­ma­lan lap­set tu­le­vat naut­ti­maan Her­ran py­hää eh­tool­lis­ta. Eh­tool­li­sen ja­ka­ja­na olen saa­nut ko­kea ti­lai­suu­den juh­la­het­ke­nä, us­koa vah­vis­ta­va­na ko­ke­muk­se­na. Ju­ma­lan las­ten ai­tous on jo­tain, jota ei löy­dy maa­il­mas­ta.

Sa­man­lais­ta juh­la­het­keä vie­tet­tiin pa­ri­tu­hat­ta vuot­ta sit­ten kii­ras­tors­tai-il­ta­na. Jee­sus oli ope­tus­las­ten­sa kes­kel­lä viet­tä­mäs­sä pää­si­äi­sa­te­ri­aa. Ope­tus­lap­set oli­vat tot­tu­neet näi­hin ruo­kai­lu­het­kiin. Mi­tään poik­ke­a­vaa ei ol­lut odo­tet­ta­vis­sa. Täl­lä ker­taa Jee­sus kui­ten­kin erot­ti ruo­kai­lu­het­ken nor­maa­lis­ta syö­mi­ses­tä ja juo­mi­ses­ta.

”Teh­kää se mi­nun muis­tok­se­ni”

Jee­sus aset­ti kii­ras­tors­tai­na Her­ran py­hän eh­tool­li­sen. Hän ker­toi, et­tä se lei­pä, jota eh­tool­li­sel­la syö­dään, on hä­nen ruu­miin­sa ja vii­ni, jota juo­daan, on hä­nen ve­ren­sä. Näi­den naut­ti­mi­nen ta­pah­tuu hä­nen muis­tok­seen. (Luuk. 22:19–20.)

Jee­sus ke­hot­ti muis­te­le­maan hän­tä. Min­kä vuok­si? Jee­sus oli tul­lut maan pääl­le ih­mi­siä var­ten. Vir­res­sä lau­le­taan: ”Hän tuli tän­ne pääl­le maan suu­res­sa rak­kau­des­saan” (Vk. 343:1). Eh­tool­li­sel­la on eri­tyi­nen ti­lai­suus muis­tel­la Jee­suk­sen toi­min­taa mei­dän hy­väk­sem­me, hä­nen rak­kaut­taan syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan.

Jee­sus tuli tai­vaas­ta maa­il­maan, alen­si it­sen­sä, jot­ta mei­dät ko­ro­tet­tai­siin. Hän kär­si ja kuo­li mei­dän puo­les­tam­me. Hän me­net­ti hen­ken­sä ja vuo­dat­ti ve­ren­sä, jot­ta ih­mi­nen voi­si saa­da syn­tin­sä an­teek­si ja pääs­tä pe­ril­le tai­vaa­seen. Tätä so­vin­to­työ­tä ja rak­kaut­ta saam­me muis­tel­la kii­tol­li­sel­la mie­lel­lä.

Ot­ta­es­saan lei­vän ja vii­nin Jee­sus kiit­ti en­sin. Va­pah­ta­jan läs­nä­o­lo eh­tool­li­sel­la saa sy­dä­men nou­se­maan kii­tok­seen hä­nen rak­kau­des­taan.

Eh­tool­li­ses­ta voi­maa us­ko­ne­lä­mään

Oli py­hä­aa­mu ja olin lap­se­ni kans­sa kir­kos­sa. Ker­roin nel­jä­vuo­ti­aal­le lap­sel­le­ni, et­tä koh­ta me­ni­sim­me käy­mään eh­tool­li­sel­la. Sa­noin, et­tä sii­tä saa voi­maa ja roh­kai­sua us­ko­mi­seen. Kun olim­me pol­vil­lam­me alt­ta­ril­la, poi­ka­ni nou­si pol­vi­tu­el­le sei­so­maan ja al­koi pul­lis­tel­la li­hak­si­aan. Hän to­te­si, et­tä nyt on voi­ma­kas olo.

Eh­tool­li­nen on sak­ra­ment­ti eli pyhä toi­mi­tus. Sak­ra­men­tin sii­tä te­kee sel­vä Ju­ma­lan sana ja ase­tus eli käs­ky (Iso ka­te­kis­mus, alt­ta­rin sak­ra­ment­ti).

Eh­tool­li­sen sak­ra­ment­ti poh­jau­tuu Jee­suk­sen ope­tuk­seen, jos­sa hän yh­dis­tää Ju­ma­lan sa­nan ja nä­ky­vän ai­neen (Mark. 14:22–25, Matt. 26:26–29, Luuk. 22:17–20). Jee­sus tar­joi­li py­hän eh­tool­li­sen hä­nen omil­leen, jot­ka us­koi­vat hä­neen. Eh­tool­lis­pöy­däs­sä oli myös Juu­das, joka oli jo luo­pu­nut us­kos­taan. Hän ei saa­nut pa­ran­nus­ta, ei­kä us­ko he­rän­nyt (Mark. 14:21–28). Hän naut­ti eh­tool­li­sen tuo­mi­ok­seen (1. Kor. 11:27–29).

Kirk­kom­me tun­nus­tus­kir­joi­hin kuu­lu­va Augs­bur­gin tun­nus­tus to­te­aa: ”Sak­ra­men­tit ei­vät ole ase­te­tut ai­no­as­taan mer­keik­si, jois­ta kris­ti­tyt ul­ko­nai­ses­ti voi­daan tun­tea, vaan mei­hin koh­dis­tu­van Ju­ma­lan tah­don mer­keik­si ja to­dis­tuk­sik­si, et­tä us­kom­me niis­tä he­räi­si ja vah­vis­tui­si. Sen täh­den ne vaa­ti­vat­kin us­koa, ja nii­tä käy­te­tään oi­kein sil­loin, kun ne us­kos­sa ote­taan vas­taan ja niil­lä us­koa vah­vis­te­taan.” (CA, XIII)

Augs­bur­gin tun­nus­tuk­sen mu­kaan sak­ra­men­tit tu­lee ot­taa us­kol­la vas­taan, us­kon vah­vis­tuk­sek­si. Jee­sus ei aset­ta­nut eh­tool­lis­ta kut­su­es­saan ope­tus­lap­sia, vaan ero­tes­saan heis­tä. Hän aset­ti eh­tool­li­sen vah­vis­taak­seen hei­tä us­kos­sa.

Eh­tool­lis­ta naut­ti­mal­la em­me saa syn­te­jäm­me an­teek­si. Syn­nit saa an­teek­si vain yh­del­lä ta­val­la: us­ko­mal­la Ju­ma­lan lap­sen ju­lis­ta­man syn­nin­pääs­tön.

Ju­ma­lan lap­si tun­tee usein heik­kout­ta ja vä­hä­voi­mai­suut­ta us­kos­saan (Matt. 25:37–39). Syn­nin tun­to te­kee meis­tä nöy­riä ja usein ajat­te­lem­me omaa kel­vot­to­muut­tam­me, kos­ka lan­ke­am­me päi­vit­täin syn­tiin. Jee­sus nä­kee tais­te­lum­me. Hän ha­lu­aa roh­kais­ta luot­ta­maan hä­nen ar­moon­sa. Hä­nen ar­mos­saan on va­raa ja hä­nen ve­res­sään voi­maa.

Eh­tool­li­nen kii­tos ja yh­tey­sa­te­ri­a­na

Eh­tool­li­nen on muis­to- ja kii­to­sa­te­ria sekä nä­ky­vä merk­ki Ju­ma­lan lii­tos­ta. Yh­tei­sel­le ate­ri­al­le pol­vis­tu­mi­nen ko­ros­taa us­ko­vien yh­teyt­tä toi­siin­sa ja Kris­tuk­seen. Puo­liym­py­rän muo­toi­nen alt­ta­ri ku­vaa kaik­kien py­hien yh­teyt­tä. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta toi­nen puo­li on jo pe­ril­lä; toi­nen puo­li kil­voit­te­lee maan pääl­lä Jee­suk­sen ve­ren tur­vin koh­ti tai­vas­ta. Eh­tool­li­sel­la voim­me ko­kea yh­teyt­tä kaik­kien, myös pe­ril­le pääs­sei­den, py­hien kans­sa.

Aset­ta­es­saan eh­tool­li­sen sak­ra­men­tin Jee­sus sa­noi ”niin usein kuin te syöt­te tätä lei­pää ja juot­te tä­män mal­jan” (1. Kor. 11:26). Ju­ma­lan lap­si saa men­nä tur­val­li­sel­la ja va­paal­la mie­lel­lä eh­tool­li­sel­le niin usein kuin se on mah­dol­lis­ta. Sak­ra­men­tin vai­ku­tus ei rii­pu sen ja­ka­jas­ta, vaan kes­keis­tä on, et­tä sen ot­taa vas­taan us­kol­la (CA VIII). Eh­tool­li­nen on tar­koi­tet­tu us­kos­saan heik­kout­ta tun­te­val­le Ju­ma­lan lap­sel­le tai­vas­mat­kan voi­mak­si.

Juha Luok­ka­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 1.11.2017

Ku­vi­tus­ku­va: äi­ti / Lu­ki­jan kuva