Veli Luuk­ko­nen on rau­hal­li­nen ja hy­myi­le­vä mies, jon­ka uu­te­na työ­nä on ke­hit­tää SRK:n tie­to­jär­jes­tel­miä.

51-vuo­ti­aal­la Luuk­ko­sel­la on vai­mo ja 13 las­ta, jois­ta seit­se­män asuu sään­nöl­li­ses­ti ko­to­na.

– Joku läh­tee ja joku tu­lee, mut­ta kes­ki­ar­vo tai­taa ol­la seit­se­män, hän hy­myi­lee.

Haa­pa­ve­del­lä 19 vuot­ta asu­nut per­hee­ni­sä on kul­ke­nut vuo­den 2018 tou­ko­kuun alus­ta SRK:n toi­mis­tol­la kes­ki­mää­rin kak­si päi­vää vii­kos­sa. Lo­put kol­me päi­vää hän te­kee ko­to­naan etä­töi­nä.

Luuk­ko­nen on opis­kel­lut tie­to­tek­nii­kan in­si­nöö­rik­si ja val­mis­tui 1992 oh­jel­mis­to­puo­lel­ta.

En­nen SRK:lle tu­lo­aan hän on 25 vuot­ta teh­nyt työk­seen eri­lais­ten lait­tei­den oh­jel­mis­to­ja, lä­hin­nä tie­to­lii­ken­ne­tek­niik­kaa.

– Verk­ko­lait­tei­siin liit­ty­vää työ­tä tein 17 vuot­ta ja kän­nyk­kä­puo­lel­la vii­si vuot­ta.

Pit­kän työ­ru­pe­a­man jäl­keen Veli Luuk­ko­nen jou­tui työt­tö­mäk­si.

– Olin ai­na ol­lut kiin­nos­tu­nut net­tiin liit­ty­vis­tä pro­jek­teis­ta, jo­ten läh­din opis­ke­le­maan, ja vuon­na 2017 val­mis­tuin tie­to- ja vies­tin­tä­tek­nii­kan amk-in­si­nöö­rik­si.

Kou­lu­tus koi­tui Luuk­ko­sen mu­kaan siu­nauk­sek­si. Il­man sitä hän ei oli­si us­kal­ta­nut ha­kea SRK:lla avoi­mek­si tul­lut­ta paik­kaa.

– Heti työ­paik­kail­moi­tuk­sen lu­et­tu­a­ni mi­nul­le tuli tun­ne, et­tä tuo työ oli­si mi­nul­le juu­ri so­pi­va. Mie­les­sä oli kui­ten­kin epäi­lys, et­tä osaa­mi­se­ni ei rii­tä, kos­ka ko­ke­mus juu­ri tä­män tyyp­pi­seen teh­tä­vään oli vä­häi­nen. Toi­vot­ta­vas­ti olen pys­ty­nyt lu­nas­ta­maan odo­tuk­set.

SRK:lla Luuk­ko­sen työ on käy­tös­sä ole­vien jär­jes­tel­mien ke­hit­tä­mis­tä.

– Vä­hän ai­kaa sit­ten lei­ril­le.fi-si­vus­tol­le tuli il­moi­tus huol­to­kat­kos­ta. Se oli mi­nun an­si­o­ta, hän nau­raa.

Lei­ril­le.fi-si­vus­tol­le teh­tiin päi­vi­tys­tä.

– Käy­tet­tä­vyy­teen on teh­ty muu­tos­ta, mut­ta toi­min­nal­li­suus säi­lyy sa­ma­na. Vi­su­aa­lis­ta il­met­tä on ha­lut­tu yh­des­sä tait­ta­jien kans­sa päi­vit­tää.

Toi­nen isom­pi ko­ko­nai­suus Luuk­ko­sen työs­sä on SRK:n ko­ti­si­vuil­le teh­ty ka­len­te­ri­so­vel­lus, joka pys­tyy int­ras­ta (int­ra.srk.fi) ha­ke­maan tie­toa ja näyt­tä­mään ne SRK:n ko­ti­si­vuil­la.

– Esi­mer­kik­si ko­ti­maan lä­he­tys­seu­rat nä­ky­vät koo­tus­ti ko­ti­si­vuil­la, ja ne jär­jes­tel­mä on poi­mi­nut int­ras­ta.

Sa­moin uu­den, mar­ras­kuus­sa ava­tun, nuor­ten Us­kon­tiel­lä.fi-si­vus­ton ka­len­te­ris­ta nä­kyy osa alu­eel­li­sis­ta nuor­ten ti­lai­suuk­sis­ta.

– Toi­vo­taan, et­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­set ot­tai­si­vat ka­len­te­rin käyt­töön ja il­moit­tai­si­vat omia ti­lai­suuk­si­aan, vink­kaa Luuk­ko­nen rau­ha­nyh­dis­tyk­siin päin.

Luuk­ko­nen on viih­ty­nyt ny­kyi­ses­sä työs­sään hy­vin. Ai­kai­sem­mat työ­yh­tei­söt oli­vat hy­vin ho­mo­gee­ni­siä, kun kaik­ki työn­te­ki­jät te­ki­vät sa­maa työ­tä lä­hes sa­mal­la kou­lu­tuk­sel­la.

– Tosi hy­vin olen viih­ty­nyt. Tämä on tosi eri­tyis­laa­tui­nen ja ri­kas työ­paik­ka, kun on niin mo­nen­lai­sia te­ki­jöi­tä. Päi­vit­täin olen op­pi­nut jo­ta­kin uut­ta.

– Olen saa­nut myös ko­kea, et­tä toi­mis­tol­la teh­tä­väl­lä työl­lä on ta­ka­na vah­va us­ko­nys­tä­vien tuki, jol­la on erit­täin suu­ri mer­ki­tys.

Toi­saal­ta var­si­nai­nen työ on jos­kus hy­vin yk­si­näis­tä. SRK:lla te­kee sa­maa, var­sin oman­lais­taan työ­tä vain kak­si ih­mis­tä.

– Vain yk­si toi­nen työn­te­ki­jä ym­mär­tää, mitä minä pu­hun, Luuk­ko­nen nau­rah­taa, mut­ta jat­kaa:

– Työ on mo­ni­puo­lis­ta, ei pää­se urau­tu­maan. Vä­ki­sin­kin, kun jou­tuu te­ke­mään ai­van kaik­kia. Mul­le se pas­saa tosi hy­vin.

Jär­jes­tel­mä­ke­hit­tä­jä iloit­see ja häm­mäs­te­lee taus­tal­la toi­mi­vien va­paa­eh­tois­ten koo­da­rei­den jouk­koa.

– Ai­na on joku, jol­ta ky­syä, vaik­kei ai­na ihan heti tu­le­kaan vas­taus­ta. Ar­vos­tan to­del­la va­paa­eh­tois­ta tu­ki­jouk­koa, joka on teh­nyt ai­van mie­let­tö­män työn.

SRK:n kah­vi­on sei­näl­lä on tau­lu, jos­sa on maa­lat­tu van­ha ku­pa­ri­nen hii­li­as­tia. Hy­vin rau­hal­li­nen vä­ri­maa­il­ma tuo maa­laa­jan­sa mie­leen. Luuk­ko­nen har­ras­taa siis maa­laus­ta – tai on har­ras­ta­nut.

– En ole vii­teen vuo­teen maa­lan­nut. Tai­teen luo­va työ vaa­tii ti­laa ym­pä­ril­leen. Nyt on ol­lut sel­lai­nen elä­män­ti­lan­ne sekä ko­to­na et­tä töis­sä, et­tä luo­vuus on ol­lut pii­los­sa.

Uu­den kou­lu­tuk­sen myö­tä löy­ty­nyt uu­si työ on pois­ta­nut stres­siä niin, et­tä Luuk­ko­nen on kui­ten­kin toi­vei­kas maa­laa­mi­sen suh­teen.

Lii­kun­ta­har­ras­tus on on­nek­si tul­lut jää­däk­seen. Sa­moin mu­siik­ki.

– Mu­siik­ki on mul­le sel­lai­nen hen­ki­rei­kä. Var­sin­kin kuo­ro­mu­siik­ki on lä­hel­lä.

Ko­neet ovat ai­na ko­nei­ta. On­gel­ma­ti­lan­tees­sa Luuk­ko­nen näyt­tää yh­tä rau­hal­li­sel­ta kuin ai­na en­nen­kin.

– No, nyt ta­pah­tui de­mo­e­fek­ti. Eli kun al­kaa näyt­tää jo­ta­kin jol­le­kin, jär­jes­tel­mä ei toi­mi­kaan.

Veli Luuk­ko­nen na­put­te­lee het­ken näp­päi­mis­töä ja jär­jes­tel­mä toi­mii taas.

Teks­ti: Sirk­ka Leh­to

Kuva: Ju­ha­ni Oja­leh­to

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.4.2019