Ju­ma­lan kym­me­nen käs­kyä ovat ai­na voi­mas­sa. Ne on jo luo­mi­ses­sa pai­net­tu ih­mi­sen sy­dä­meen. Us­kon­puh­dis­tuk­sen opet­ta­jat se­lit­tä­vät, et­tä laki on aa­da­mi­lai­nen. Sii­tä to­dis­taa se, et­tä pa­ka­noil­la­kin, jot­ka ei­vät tie­dä kym­me­nes­tä käs­kys­tä mi­tään, on käy­tän­nön elä­mäs­sä eräi­tä sa­man­si­säl­töi­siä pe­ri­aat­tei­ta.

Ih­mis­kun­nan tur­me­luk­sen ja rik­ko­mus­ten täh­den Ju­ma­la an­toi käs­kyt Moo­sek­sen kaut­ta Sii­nail­la. Sa­mal­la Ju­ma­la an­toi ajal­li­sia la­ke­ja kan­sal­len­sa ja se­re­mo­ni­a­la­ke­ja, jot­ka kos­ki­vat ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. Niil­lä Ju­ma­la suo­je­li ja säi­lyt­ti lu­pauk­sen kan­saa ajal­li­ses­ti.

Nämä ei­vät ole enää voi­mas­sa, sil­lä ne kuu­lui­vat Van­haan tes­ta­ment­tiin. Kym­me­nen käs­kyn laki sen si­jaan on voi­mas­sa.

Muut Ju­ma­lat ovat ih­mi­sen luo­mia

”Jos Ju­ma­lan tah­to muu­te­taan, hä­net teh­dään va­rik­sen pe­lät­ti­mek­si tai puu­pök­ke­lök­si, jota voi­daan muun­nel­la” (Lut­her).

Tä­män asi­an yh­tey­des­sä Lut­her viit­taa muu­an mu­as­sa Je­re­mi­an kir­jan aja­tuk­seen: niin mon­ta kuin on kau­pun­kia, niin mon­ta on ju­ma­lia ­­­(Jer. 2:28).

Pro­fee­tat ja apos­to­lit koh­ta­si­vat maa­il­man, jos­sa ih­mi­sil­lä oli eri­lai­sia kä­si­tyk­siä Ju­ma­las­ta ja ju­ma­li­suu­des­ta. Kun ih­mi­set ei­vät tun­te­neet Ju­ma­lan il­moi­tus­ta, he it­se loi­vat hä­nes­tä ku­van jär­ken­sä ja aja­tuk­sen mu­kaan.

Paa­va­li pu­hui Atee­nas­sa pa­ka­noil­le: ”Kos­ka me olem­me Ju­ma­lan su­kua, ei mei­dän pidä luul­la, et­tä ju­ma­luus oli­si kul­ta, ho­pea tai kivi, ih­mi­sen mie­li­ku­vi­tuk­sen ja tai­don luo­mus. Täl­lais­ta tie­tä­mät­tö­myyt­tä Ju­ma­la on pit­kään sie­tä­nyt, mut­ta nyt sen ai­ka on ohi: Hän vaa­tii kaik­kia ih­mi­siä kaik­ki­al­la te­ke­mään pa­ran­nuk­sen.” ­(Ap. t. 17:29–30.)

Ylei­nen il­moi­tus luon­nos­sa ja ih­mis­koh­ta­lois­sa

Ju­ma­la on mo­nel­la ta­val­la sa­lat­tu. ”Ju­ma­lal­la on pi­meä puo­li”, on Lut­her sa­no­nut tar­koit­ta­en sa­lat­tua ja tun­te­ma­ton­ta Ju­ma­laa. Jär­kem­me ja aja­tuk­sem­me ei­vät yl­lä Ju­ma­lan tun­te­mi­seen, ja vaik­ka us­kom­me, em­me kui­ten­kaan kä­si­tä kaik­kea Ju­ma­lan suu­ruut­ta. Usein jou­dum­me ai­van käy­tän­nös­sä ih­met­te­le­mään Ju­ma­lan te­ko­ja. Eri­tyi­ses­ti Raa­ma­tun sa­nas­sa koh­taam­me näi­tä aja­tuk­sia, joi­ta ih­mi­set ovat lau­su­neet.

Esi­mer­kik­si Paa­va­li pu­huu Roo­mas­sa ole­vil­le Ju­ma­lan rak­kail­le, kut­su­tuil­le py­hil­le: ”Oi sitä Ju­ma­lan rik­kau­den ja vii­sau­den ja tun­non sy­vyyt­tä! Kuin­ka tut­ki­mat­to­mat ovat hä­nen tuo­mi­on­sa ja kä­sit­tä­mät­tö­mät hä­nen tien­sä! Sil­lä kuka on tun­te­nut Her­ran mie­len? Tai kuka on ol­lut hä­nen neu­vo­nan­ta­jan­sa? Tai kuka on en­sin an­ta­nut hä­nel­le jo­ta­kin, joka oli­si täl­le kor­vat­ta­va? Sil­lä hä­nes­tä ja hä­nen kaut­tan­sa ja hä­neen on kaik­ki; hä­nel­le kun­nia ian­kaik­ki­ses­ti! Amen." (Room. 11:33–36.)

Mei­dän täy­tyy liik­kua vain sil­lä ta­sol­la, jon­ka Ju­ma­la on il­moit­ta­nut it­ses­tään. Hep­re­a­lais­kir­je al­kaa näil­lä sa­noil­la: ”Mo­net ker­rat ja mo­nin ta­voin Ju­ma­la mui­noin pu­hui isil­lem­me pro­feet­to­jen suul­la, mut­ta näi­nä vii­mei­si­nä ai­koi­na hän on pu­hu­nut meil­le Po­jas­saan, jon­ka hän on pan­nut kai­ken pe­ril­li­sek­si ja jon­ka vä­li­tyk­sel­lä on myös luo­nut maa­il­mat. Poi­ka on Ju­ma­lan sä­deh­ti­vä kirk­kaus, hä­nen ole­muk­sen­sa kuva, ja hän yl­lä­pi­tää kaik­kea ole­mas­sa ole­vaa sa­nan­sa voi­mal­la.” (Hepr. 1:1–3.)

Ih­mi­si­nä voim­me siis tie­tää Ju­ma­las­ta vain sen, min­kä Ju­ma­la on it­se il­moit­ta­nut. Ylei­ses­ti Ju­ma­la il­moit­taa it­ses­tään luon­nos­sa, his­to­ri­as­sa, ih­mi­sen koh­ta­lois­sa ja omas­sa­tun­nos­sa, ku­ten kris­ti­nop­pim­me ja Raa­mat­tu opet­ta­vat. Näi­den avul­la em­me kui­ten­kaan pää­se Ju­ma­lan yh­tey­teen.

Eri­tyi­nen il­moi­tus Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa

Sik­si Ju­ma­la on an­ta­nut eri­tyi­sen il­moi­tuk­sen Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa. Käs­kyt kuu­lu­vat Ju­ma­lan il­moi­tuk­seen ja sa­moin il­moi­tus Kris­tuk­ses­ta. Käs­kyt sää­te­le­vät edel­leen ajal­lis­ta elä­määm­me. Mitä lä­hem­pä­nä ajal­li­set lait ovat tätä Ju­ma­lan an­ta­maa la­kia, sen pa­rem­pi on mei­dän elää, ja me nou­da­tam­me nii­tä va­paa­eh­toi­ses­ti, vaik­ka nii­hin liit­tyy pak­ko­a­kin.

Tämä ei kui­ten­kaan tee mei­tä van­hurs­kaik­si, niin et­tä me tu­li­sim­me au­tu­aik­si ajal­li­sen va­el­luk­sem­me avul­la, sil­lä si­säi­ses­ti ja täy­del­li­ses­ti em­me voi täyt­tää la­kia. Me tar­vit­sem­me Jee­sus­ta Kris­tus­ta, joka täyt­ti lain ja voit­ti meil­le kär­si­mi­sel­lään au­tuu­den. Kun me us­kom­me hä­neen ja saam­me hä­nen ni­mes­sään syn­tim­me an­teek­si, niin Ju­ma­la kat­soo ar­mos­saan mei­dän puo­leem­me (Luuk. 1:68–69).

Kris­tuk­ses­sa nä­ky­vät meil­le tai­vaal­li­sen Isän kas­vot ar­mol­li­si­na. Sii­tä me saam­me voi­maa pel­jä­tä ja ra­kas­taa Ju­ma­laa ja tur­vau­tua yk­sin hä­neen. Laki ei sil­loin tuo­mit­se, vaik­ka sil­lä on tär­keä teh­tä­vän­sä. Se he­rät­tää us­kos­ta ja Ju­ma­las­ta luo­pu­neen ih­mi­sen oman­tun­non ja ke­hot­taa pa­ran­nuk­seen. Tämä on käs­ky­jen toi­nen teh­tä­vä, ja sik­si niis­tä saar­na­taan, et­tä ih­mi­nen ym­mär­täi­si syn­ti­syy­ten­sä ja omis­tai­si Ju­ma­lan ar­mon.

Kun Ju­ma­la pu­hui Moo­sek­sel­le Hoo­re­bin vuo­rel­la, Moo­ses ky­syi Ju­ma­lan ni­meä, jon­ka hän il­moit­tai­si Is­ra­e­lin lap­sil­le. Ju­ma­la sa­noi Moo­sek­sel­le: ”Minä olen se joka olen.” Hän sa­noi vie­lä: ”Näin si­nun tu­lee sa­noa is­ra­e­li­lai­sil­le: ’Minä-olen on lä­het­tä­nyt mi­nut tei­dän luok­sen­ne.’” (2. Moos. 3:14.)

Jee­sus kir­kas­ti sa­noil­la ja töil­lä, mitä Isä on. Sik­si hän käyt­ti myös näi­tä sa­no­ja: Minä olen Hyvä Pai­men. Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Minä olen maa­il­man val­keus. Minä olen elä­män lei­pä.

Kaik­ki tämä avaa meil­le Ju­ma­lan ole­mus­ta. Me saam­me sen omis­taa us­kon kaut­ta ja sa­noa kuin epäi­le­vä ope­tus­lap­si Tuo­mas: Mi­nun Her­ra­ni ja mi­nun Ju­ma­la­ni.

Pek­ka Kin­nu­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.2.2016.