Mitä Sak­keus poh­ti, kun Jee­sus ker­toi tu­le­van­sa hä­nen ko­tiin­sa vie­raak­si? Täs­sä teks­tis­sä eläy­dy­tään Jee­suk­sen ja Sak­keuk­sen koh­taa­mi­seen Sak­keuk­sen nä­kö­kul­mas­ta. Kir­joi­tus on osa nuor­ten­leh­ti Kap­sä­kin Mes­ta­rin pu­hut­te­lus­sa -kir­joi­tus­sar­jaa, jos­sa Ta­pio Hol­ma käy läpi Raa­ma­tun ta­pah­tu­mia ku­vit­teel­li­ses­ti, eri hen­ki­lö­hah­mo­jen avul­la.

Sen kat­seen muis­tan ai­na.

Luu­lin ole­va­ni so­pi­vas­ti pii­los­sa leh­vien ta­ka­na. Hen­gäs­ty­nyt­kin olin juok­se­mi­ses­ta ja kii­pe­ä­mi­ses­tä. Tark­ka­sin hä­nen kas­vo­jaan.

Sil­loin hän kat­soi mi­nua, kat­soi suo­raan sil­miin.

Sa­mas­sa al­koi ta­pah­tua. Hän pu­hui mi­nul­le, tun­si mi­nut, tie­si ni­me­ni­kin: ”Sak­keus, tule kii­rees­ti alas. Tä­nään mi­nun on mää­rä ol­la vie­raa­na si­nun ko­dis­sa­si.”

Olin kuin puul­la pää­hän lyö­ty. En­sim­mäi­nen mie­les­sä vä­läh­tä­nyt aja­tus oli no­los­tu­mi­nen: Kaik­ki nä­ke­vät, et­tä ai­kui­nen mies, tul­lin pääl­lik­kö on kii­ven­nyt puu­hun kurk­ki­maan ko­hut­tua pro­feet­taa!

Mut­ta koh­ta koko no­los­tu­mi­nen unoh­tui.

– Mitä? Hän tä­nään mi­nun ko­tii­ni, vä­läh­ti mie­les­sä­ni.

– Siis mi­nun, pub­li­kaa­nin ko­tiin, joka ei mi­ten­kään ole hä­nen ar­voi­sen­sa. Ei­hän ku­kaan kan­saan­sa ihan­noi­va ja re­hel­li­nen juu­ta­lai­nen ole pit­kiin ai­koi­hin tul­lut meil­le! En iki­nä oli­si it­se roh­jen­nut esit­tää kut­sua.

En muis­ta mi­ten, mut­ta no­pe­as­ti olin maas­sa hä­nen edes­sään. Iloi­nen ja häm­men­ty­nyt olin. Sen­tään osa­sin jo­ten­kin ter­veh­tiä hän­tä ja toi­vot­taa ter­ve­tul­leek­si. Mel­kein heti kuu­lui kui­ten­kin vä­ki­jou­kos­ta se, mitä saat­toi odot­taa­kin:

– Syn­ti­sen mie­hen ta­lon hän ot­ti ma­ja­pai­kak­seen.

Ih­meel­lis­tä, et­tä se ei sil­lä het­kel­lä teh­nyt ki­pe­ää. Olin täyn­nä rie­mua ja va­pau­den tun­net­ta. Hän ot­ti pääl­leen sen hä­pe­än, et­tä tar­jou­tui kut­su­mat­ta vie­raak­si ja vie­lä pub­li­kaa­nin ko­tiin! Oli kuin ar­mon ja rak­kau­den tul­va oli­si vyö­ry­nyt ylit­se­ni. Uu­si halu syn­tyi het­kes­sä mie­les­sä­ni, ja koh­ta kuu­lin jo pu­hu­va­ni:

– Her­ra, näin minä teen: puo­let omai­suu­des­ta­ni an­nan köy­hil­le, ja ke­nel­tä olen lii­kaa kis­ko­nut, sil­le mak­san ne­lin­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin.

Hän puo­les­taan ju­lis­ti ta­pah­tu­neek­si sen ih­meen, jota olin tus­kin eh­ti­nyt ta­ju­ta: ”Tä­nään on pe­las­tus tul­lut tä­män per­heen osak­si.” Kaik­ki on täy­sin muut­tu­nut! Sa­mal­la hän ot­ti puo­lus­taak­seen mi­nua: ”On­han hän­kin Ab­ra­ha­min poi­ka.”

Uu­si ylis­tys­lau­lu soi sy­dä­mes­sä­ni: Mi­nä­kin olen Ab­ra­ha­min poi­ka! Olen siu­na­tun esi-isäm­me siu­nauk­sen pe­ril­li­nen. En siis syn­ni­tön, päin­vas­toin, mut­ta siu­nat­tu.

Ab­ra­ha­mis­ta­han on ker­rot­tu, et­tä Ju­ma­la käs­ki hä­nen ker­ran yöl­lä las­kea täh­det. Niin pal­jon hä­nel­lä oli­si jäl­ke­läi­siä. Nä­ki­kö hän siel­lä mi­nun­kin täh­te­ni? Jee­sus­han sa­noi, et­tä olen Ab­ra­ha­min poi­ka.

Hän li­sä­si vie­lä: ”Juu­ri sitä, mikä on ka­don­nut, Ih­mi­sen Poi­ka on tul­lut et­si­mään ja pe­las­ta­maan.”

Jo­ta­kin ai­van suur­ta on hä­nes­sä tul­lut kes­kel­lem­me. Hä­nes­sä Ju­ma­la it­se et­sii mi­nun­lai­si­a­ni, ja kaik­ki muut­tuu uu­dek­si.

Luuk. 19:1–10; 1. Moos. 12:1–3, 15:1–6.

Ta­pio hol­ma

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hen lii­te­leh­des­sä Kap­sä­kis­sä 19.11.2014.