Jus­si Kar­ju­la

Si­me­o­nin ja Han­nan odo­tuk­set täyt­tyi­vät, kun he nä­ki­vät omin sil­min tu­le­van Mes­si­aan.

Sun­nun­tai­päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti vie lu­ki­jan ih­meel­li­seen juh­la­het­keen Je­ru­sa­le­min temp­pe­liin. Hen­ki oli il­moit­ta­nut Si­me­o­nil­le, et­tei hän koh­taa kuo­le­maa en­nen kuin hän on näh­nyt Her­ran voi­del­lun. Nyt tämä toi­ve täyt­tyi. Tuo päi­vä ja het­ki oli Si­me­o­nin ja Han­nan juh­la­päi­vä, hei­dän odo­tuk­sen­sa täyt­ty­mys. Tätä päi­vää he oli­vat odot­ta­neet kau­an.

Raa­mat­tu ker­too, mi­ten Si­me­on ot­ti lap­sen sy­liin­sä ja puh­ke­si kii­tok­seen: ”Her­ra, nyt sinä an­nat pal­ve­li­ja­si rau­has­sa läh­teä, niin kuin olet lu­van­nut.” Ju­ma­lan lu­paus­ten va­ras­sa oli ol­lut tur­val­lis­ta elää. Nii­den va­ras­sa oli myös tur­val­lis­ta läh­teä tääl­tä ajas­ta.

Teks­tim­me ker­too Han­nas­ta: ”Hän ei pois­tu­nut temp­pe­lis­tä min­ne­kään, vaan pal­ve­li Ju­ma­laa yö­tä päi­vää paas­to­ten ja ru­koil­len” (Luuk. 2:37). Nämä evan­ke­liu­mi­teks­tin van­huk­set opet­ta­vat meil­le­kin us­koa, joka luot­taa ja tart­tuu Ju­ma­lan lu­pauk­siin.

Jo­kai­nen Ju­ma­lan lap­si saa lo­pul­ta näh­dä sen, mi­hin on us­ko­nut. Sik­si kan­nat­taa pi­tää kiin­ni us­kon lah­jas­ta. Se on lo­pul­ta ai­noa tur­vam­me.

Kan­soil­le lu­vat­tu valo

Ma­ria ja Joo­sef oli­vat saa­neet kas­va­tet­ta­vak­si Ju­ma­lan Po­jan. Hän on ole­va kai­kil­le kan­soil­le lu­vat­tu valo, joka va­lai­see pi­me­äs­sä ha­pui­le­via ih­mi­siä (Jes. 42:5–7). Tuo teh­tä­vä ai­heut­ti var­mas­ti häm­men­nys­tä ja epäi­lyk­si­ä­kin. Si­me­on sai ol­la vah­vis­ta­mas­sa heik­ko­ja van­hem­pia.

Si­me­on en­nus­ti Ma­ri­al­le: ”Ja si­nun oman­kin sy­dä­me­si läpi on miek­ka käy­vä. Näin tu­le­vat jul­ki mo­nien si­sim­mät aja­tuk­set.” (Luuk. 2:35.) Tämä en­nus­tus to­teu­tui, kun Ma­ria seu­ra­si oman poi­kan­sa kuo­lin­kamp­pai­lua Gol­ga­tal­la. Voim­me vain aa­vis­taa, mil­tä äi­dis­tä tun­tui kär­si­myk­sen mie­kan tun­keu­tu­es­sa hä­nen sy­dä­men­sä läpi.

Ma­ria on esi­ku­va Her­ran pal­ve­li­jas­ta, joka tyy­tyy Ju­ma­lan tah­toon. Jee­suk­sen rak­kaus ja huo­len­pi­to nä­kyi voi­mak­kaa­na vie­lä vä­hän en­nen hä­nen kuo­le­maan­sa, kun hän osoit­ti äi­dil­leen Jo­han­nek­sen tur­vak­si (Joh. 19:26–27).

Siu­nauk­sen va­ras­sa

Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­ma kävi to­dek­si Gol­ga­tan ta­pah­tu­mis­sa. Elä­vä us­ko tur­vau­tuu Ju­ma­lan lu­pauk­sen sa­naan. Ju­ma­la ei ole mil­loin­kaan hy­län­nyt omi­an­sa.

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä us­ko­vai­sia roh­kais­taan edes­men­nei­den py­hien esi­mer­kil­lä: ”Us­ko­vi­na nämä kaik­ki kuo­li­vat. Sitä, mikä heil­le oli lu­vat­tu, he ei­vät saa­neet; he oli­vat vain etääl­tä näh­neet sen ja ter­veh­ti­neet sitä iloi­ten, tun­nus­ta­en ole­van­sa vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia maan pääl­lä.” (Hepr. 11:13.)

Ju­ma­lan lap­si saa elää hy­väs­sä tur­vas­sa. Si­me­on siu­na­si Joo­se­fia ja Ma­ri­aa. Evan­ke­liu­min siu­naus on läs­nä tä­nään­kin Ju­ma­lan las­ten kes­kuu­des­sa. Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mi on tar­koi­tet­tu Ju­ma­lan voi­mak­si ”it­se kul­le­kin us­ko­vai­sel­le au­tuu­dek­si” (Room 1:16).

Py­hän Hen­gen työ jat­kuu. Evan­ke­liu­min siu­naus kut­suu myös et­si­vää ih­mis­tä. Si­me­o­nin ja Han­nan ta­voin us­ko­vai­set tah­to­vat ker­toa suu­res­ta löy­dös­tään. Ar­mos­ta ja lah­ja­na saa us­koa syn­nit an­teek­si Py­hän Hen­gen voi­mas­ta saar­na­tus­sa evan­ke­liu­mis­sa.