Ju­ha­ni Ala­ran­ta

Saa­ko Ju­ma­laa pil­ka­ta? Täs­tä ai­hees­ta Suo­mes­sa kes­kus­tel­laan ai­na sil­loin täl­löin. On­ko Ju­ma­lan jul­ki­nen pilk­kaa­mi­nen ri­kos? Voi­mas­sa ole­van ri­kos­lain mu­kaan se on ri­kos. On ta­ho­ja, jot­ka ha­lu­ai­si­vat toi­sin.

Vii­me ai­koi­na on pu­hut­tu sii­tä, saa­ko Raa­mat­tuun kir­joi­tet­tua Ju­ma­lan sa­nan to­tuut­ta ker­toa jul­ki­ses­ti, jos se louk­kaa joi­ta­kin ih­mi­siä. Kum­pi on tär­ke­äm­pää: se, mitä Raa­mat­tu il­moit­taa, vai se, louk­kaan­tuu­ko joku sen il­moi­tuk­ses­ta? Saa­ko siis Ju­ma­laa lou­ka­ta, mut­ta ih­mis­tä ei?

Voi­mas­sa ole­vas­sa Kirk­ko­jär­jes­tyk­ses­sä (1055/1993) to­de­taan: ”Suo­men evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­nen kirk­ko tun­nus­taa sitä kris­til­lis­tä us­koa, joka pe­rus­tuu Ju­ma­lan py­hään sa­naan”.

Täl­lai­sia ky­sy­myk­siä nou­see mie­leen Hoo­se­an kir­jan vii­meis­tä lu­kua lu­kies­sa. Pro­feet­ta Hoo­sea oli Je­sa­jan ai­ka­lai­nen. Hei­dän toi­min­tan­sa osui Is­ra­e­lin val­ta­kun­nan vai­ke­aan ai­kaan. Se on taus­ta­na Hoo­se­an ju­lis­tuk­sel­le.

Raa­ma­tun his­to­ri­an tut­ki­jat ker­to­vat, et­tä Is­ra­e­lin kan­san joh­ta­jat, ku­nin­kaat, pro­fee­tat ja pa­pit oli­vat jou­tu­neet har­ha­teil­le. He tap­poi­vat pro­feet­to­ja ja polt­ti­vat lap­sia uh­rik­si epä­ju­ma­lil­le. Val­he, var­kaus ja huo­ruus re­hot­ti­vat.

Hoo­sea en­nus­ti: ”Sa­ma­ria jou­tuu ti­lil­le syn­neis­tään, se on ka­pi­noi­nut Ju­ma­laan­sa vas­taan” (Hoos. 14:1). ”Pa­laa Is­ra­el, pa­laa Her­ran, Ju­ma­la­si luo! Syn­ti­si ovat syös­seet si­nut on­net­to­muu­teen.” (Hoos. 14:2.)

Pro­feet­ta an­toi val­miit sa­nat kan­san suu­hun. ”Sa­no­kaa hä­nel­le: ’An­na kaik­ki mei­dän syn­tim­me an­teek­si ja ota vas­taan pa­ras lah­jam­me: me tuom­me si­nul­le uh­rik­si ru­kouk­sem­me, huul­tem­me he­del­män.’” (Hoos. 14:3.)

Kai­ken kau­heu­den kes­kel­lä Hoo­sea kui­ten­kin en­nus­ti, et­tä kan­sa tu­lee vie­lä pe­las­tu­maan. ”Minä pa­ran­nan hei­dät hei­dän us­kot­to­muu­des­taan. Minä ra­kas­tan hei­tä omas­ta tah­dos­ta­ni, vi­ha­ni on väis­ty­nyt heis­tä pois.” (Hoos. 14:5.)

Kan­san pe­rus­syn­ti oli us­kot­to­muus. Se pal­ve­li epä­ju­ma­lia ja oli unoh­ta­nut elä­vän Ju­ma­lan. Ju­ma­la tah­toi ar­mah­taa van­hurs­kau­del­la ja lau­peu­del­la, kun kan­sa nöyr­tyi. ”Em­me sano enää omien kät­tem­me töil­le: Ju­ma­lam­me! Vain si­nul­ta, Her­ra, saa or­po osak­seen rak­kaut­ta.” (Hoos. 14:4.)

Hoo­se­aa kut­su­taan myös rak­kau­den pro­fee­tak­si. Hän jak­soi muis­tut­taa sii­tä, et­tä Ju­ma­la kyl­lä ra­kas­taa kan­saan­sa, kun tämä ka­tuu ja pa­laa elä­vän Ju­ma­lan pal­ve­luk­seen.

”Mi­nun sy­dä­me­ni hel­tyy, mi­nut val­taa sää­li. En an­na vi­ha­ni rai­vo­ta, enää en tu­hoa Ef­rai­mia. Minä olen Ju­ma­la en­kä ih­mi­nen. Minä olen Pyhä, olen si­nun lä­hel­lä­si, en tule luok­se­si vi­han vim­mas­sa.” (Hoos. 11:9.) Sa­moin kuin Ju­ma­la ar­mah­ti Ef­rai­mia, hän lu­paa ar­mah­taa myös Is­ra­e­lia.

Se neu­vo, jon­ka Ju­ma­la an­toi Is­ra­e­lil­le, so­pii neu­vok­si myös mei­dän kan­sal­lem­me: ”Her­ra on kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la, hä­nen ni­men­sä on Her­ra! Kään­ny siis Ju­ma­la­si puo­leen, ole us­kol­li­nen ja nou­da­ta oi­keut­ta ja pane ai­na toi­vo­si Ju­ma­laan.” (Hoos. 12:6–7.)

Kan­san ka­tu­mus­ta ja kään­ty­mis­tä seu­ra­si siu­naus, joka nä­kyi mo­nin ta­voin. ”Minä vir­voi­tan Is­ra­e­lin kuin aa­mu­kas­te, ja niin se ku­kois­taa kuin lil­ja ja tun­kee juu­ren­sa maa­han kuin Li­ba­no­nin set­ri. Sen ver­sot le­vi­ä­vät, se kas­vaa kau­niik­si kuin olii­vi­puu. Sen kat­vees­sa ih­mi­set saa­vat jäl­leen asua ja vil­jel­lä pel­to­jaan.” (Hoos. 14:6–8.)

Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat suu­ret ja hy­vät niil­le, jot­ka hän­tä pel­kää­vät ja pi­tä­vät hä­nen sa­nan­sa. Täl­lais­ta miel­tä saam­me ru­koil­la yhä myös Suo­men kan­sal­le.