Pekka Poukkula
"Kahtookohan se Martti-pappa meitä taivaasta?"
Havahdun pienempien lasten keskusteluun ja mietteisiin edesmenneestä isästäni. Tokaluokkalainen tietää kertoa papan näkevän heidän leikkinsä, kun hän katsoo taivaasta tänne alaspäin. Vähitellen liityn itsekin mukaan keskusteluun, sillä lapset haluavat jälleen kuulla, miltä Martti-pappa näytti.
Yritän kuvailla muutamalla sanalla myös sen, että minussa ja papassa oli samaa näköä, hiustyyliä myöten. Sitähän meillä kaljuilla miehillä ei tosi asiassa ollut kumpaisellakaan, ei hiuksia eikä ainakaan hiustyyliä, jos ei paljon muutakaan tyyliä, mutta se ei ollut nyt oleellista. Oleellista ovat muistot siitä tutuksi tulleesta Martti-papasta, jonka suurin osa lapsistamme tuntee vain muiden kertomana. Varmaan siksi häneen palataan iltarukouksessa tai autoleikeissä, joskus kummassakin. Lapset tahtovat vahvistusta sille muistolle, jonka oma mieli on papasta rakentanut muiden kertomuksista ja valokuvista. Tällä tavoin se säilyy mukana matkassa.
Keskustelu jatkuessa toteamme, että papasta olisi varmasti ollut mukava nähdä meidät kaikki täällä Pöllänperällä. Kerron, että Martti-papalle lapset olivat tärkeitä. Varsinkin kun lapset näyttivät luonnettaan, vaikka jalkaa polkien, niin pappaa huvitti. Hänen suupielensä nykivät sillai mukavasti ja kohta pappaa nauratti leikkisästi.
Lapset kuuntelevat hetken, kunnes leikit taas jatkuvat. Itse jään vielä mietteisiin ja moniin muistoihin. Tuntuu tutulta. Eletään taas huhtikuuta, lähes päivälleen samaa aikaa, kuin 19 vuotta sitten. Kevättä, jolloin isä sai kutsun Taivaan kotiin.
Naapuriin oli helppo pistäytyä. Ei ollut kulunut kuin muutamia kuukausia meidän alkukesämme muutosta. Meille oli valmistunut uusi koti vanhempieni naapuriin, mehtälaitumentien varteen. Ja vielä Pöllänperälle, johon en ainakaan aikonut enää takaisin palata, kun sieltä nuorena pääsin pois. Muutamat vuodet muualla olivat muuttaneet mielen ja olin valmis palaamaan perheeni kanssa lapsuuteni maisemiin. Paluu maalle tapahtui muutamien kaupungissa asuttujen vuosien jälkeen.
Lasten nimeämä papan Hiace ”tiktu” oli tuttu näky. Hän ajeli mummun kanssa pitkin Pöllänperää. Milloin suuntana oli rantaperkkiöt, peltokierros tai he menivät tarkistamaan, onko meri pysynyt paikallaan. Näitä rutiineja meilläkin välillä seurattiin, myös usein puolin ja toisin pistäydyttiin.
Nytkin olin sellaisella pikavisiitillä, kuten oli tapana sanoa. Isä taisi istua kiikkutuolissa leivinuunin edessä, kädessään hänellä oli ehkä Esa Anttalan sotakirja tai Kansa Taisteli -lehti. Niitä oli usein pino isän vieressä tai kamarin pöydällä. Isä tykkäsi lukea. Mieluisinta luettavaa olivat kertomukset sota-ajasta, jopa niin, että osan kirjoja ja lehtiä hän luki useammankin kerran.
Kiikkutuolissa istuessaan hän kuunteli myös radiota, jos ei sitten tehnyt samaa levähtäen. Isällä oli vakava sydänsairaus, joka laittoi toimeliaan miehen usein levähtämään, jotta pystyi taas jotakin tekemään. Iltaisin isä sanoikin usein, että täytyy ensin levähtää, että jaksaa alkaa nukkumaan. Silloin tiesin, että niin isä kuin sydän oli väsynyt. Keskusteltiin kuulumisia, ne isä muisti yleensä aina kysyä. Oli isällä muutakin asiaa.
Vähitellen isä siirtyi asiaan. Hän puheli: "Nyt, kun sinä Pekka asut tässä lapsista kaikista lähimpänä ja olet täällä varmasti ensimmäisenä, mikäli minulle sattuu jotain, muista, ettei minua saa viedä enää sairaalaan. Tahdon olla kotona." Samalla isä kertoi, miten oli viettänyt sairaalassa niin paljon yksinäisiä iltoja ja öitä, välillä pitkiäkin aikoja. Sinne hän ei enää halunnut.
Isä koki, että sairaalan ikkunoista näkyi vain tyhjyyttä. Ainakaan sieltä ei näkynyt Pöllänperää. Ei näkynyt tuttuja maisemia eikä ollut tärkeitä rutiineja. Ei ohiajavia autoja, mökkiläisiä tai kalastajia, heitä, jotka päivittäin ajoivat lapsuudenkotini ohitse. Eikä siellä ollut ainakaan omia rakkaita. Sitä isä tarkoitti yksinäisyydellä: lähellä ei ollut ketään. Siihen hän ei ollut tottunut.
Kuuntelin hiljaa. Minulle ojennettiin tupaantuliaislahjaa, jota en olisi halunnut vastaanottaa. Päinvastoin olisin halunnut työntää sen pois, kauaksi äärettömään. Isäni oli maanviljelijä. Syksyn sadon jälkeen uutta kylvöä ei enää olisi. Onnekseni en tuossa vaiheessa tiennyt, että isän korjuuhetki oli niin lähellä.
Kuukaudet kuluivat ja siirryttiin talvesta alkukevääseen. Sinäkin iltana olin pistäytymässä isällä ja äidillä. Siellä oli muutama muukin samalta kylältä kuten usein muulloinkin. Isällä ja äidillä oli paljon ystäviä. Vieraat vielä jäivät minun lähtiessä. Ovea sulkiessa en arvannut, että avaan sen jo kohta toisenlaiseen hetkeen.
Äidin hätääntynyt soitto saavutti ja kiiruhdin paikalle. Hätäkeskuksesta saatujen ohjeiden auttamana aloin elvyttämään isääni. Vielä hetki sitten talossa ollut lämmin tunnelma ja puheensorina oli poissa. Lämpö oli paennut myös isästä. Läsnä olivat vain epätoivo ja taistelu pysähtynyttä aikaa vastaan. Hätääntyneenä toistin Taivaan Isän puoleen, että isä saisi vielä elää.
Minuutit kuluivat ja ammattiauttajien lisäksi paikalle saapuivat myös sisarukseni yksi toisensa jälkeen. Elvytys jatkui, oli jatkunut jo pitkään. "Muista, ettei minua saa viedä enää sairaalaan." Muistin isän sanat, vaikka olin halunnut ne unohtaa. Nytkin teki mieli työntää ne taka-alalle. Samalla mietin, millaista isän elämä tulisi ehkä olemaan, jos hän selviäisi. Isä ei halunnut enää sairaalaan. Isän toivomus ja oma toivomukseni risteilivät. Luopuminen teki kipeää, jokaiselle. Mielessä sopersin Taivaan Isän puoleen: "Älä anna isän enää herätä." Hiljainen suru täytti pirtin.
Isän kuoleman hyväksyminen oli minulle hyvin vaikeaa ja surua reunusti suunnaton epäoikeudenmukaisuuden tunne. Isä ja äiti olivat elämässään kokeneet isoja ajallisia vastoinkäymisiä ja minun oli vaikea hyväksyä, että nyt inhimillisesti ajateltuna helpomman elämänvaiheen koittaessa isä kutsuttiin Taivaan kotiin. Purin tuskaani Taivaan Isälle monilla miksi-kysymyksillä. Silloin olin myös ahtaimmillani oman uskonelämän kanssa. Välillä tuntui, että uuvun kuorman alle. Taivaan Isä jaksoi kuunnella tuskaani ja siunasi minulle saattomiehiä, joille sain tuntemuksiani purkaa. Oli lohdullista. Vähitellen löysin monia kiitollisuuden aiheita isän elämästä.
Vuodet kuluvat, mutta isän muisto elää mukana lasten kautta usein hyvin arkisissakin hetkissä keskellä leikkejä tai mummulla käydessä. Isä luotti elämässään myös vaikeimpina hetkinä Jumalan johdatukseen. Hän puheli, että meille ei ole luvattu helppoa elämää. Maanviljelijänä hän muistutti aina, että sekä kylvö että sato on Luojassa.
Kalleimpana lahjana isä tahtoi vaalia uskomisen lahjaa. Hän toivoi, että me lapset ja seuraava sukupolvi juurtuisimme Jumalan valtakuntaan. Haluan kiitollisuudella vaalia sydämessäni isän jättämää perintöä. Väsynyt matkamies on saanut iankaikkisen levon.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys