Mika Mu­ta­nen

Vii­mei­set vuo­det ovat ol­leet omi­tuis­ten myl­ler­rys­ten ai­kaa. Juu­ri kun mie­liim­me hii­pi toi­vo pan­de­mia-ajan päät­ty­mi­ses­tä, Eu­roop­paan puh­ke­si hir­vit­tä­vä sota. Olem­me täs­tä kai­kes­ta mur­heis­sam­me ja pel­kääm­me lä­heis­tem­me ja isän­maam­me puo­les­ta. Edes­säm­me näyt­tää ole­van vain huo­no­ja vaih­to­eh­to­ja.

Kun omas­sa tai kan­sa­kun­nan elä­mäs­sä ta­pah­tuu ka­tast­ro­fi, mie­leen nou­see ky­sy­mys: on­ko Ju­ma­la hy­län­nyt mei­dät? Luot­ta­mus Kaik­ki­val­ti­aan var­je­luk­seen hor­juu. Tun­ne on in­hi­mil­li­nen ja voi kos­ket­taa mei­tä kaik­kiajos­sa­kin ti­lan­tees­sa. Myös mo­nis­sa psal­meis­sa huu­de­taan tus­kaa Ju­ma­lan puo­leen, mut­ta elä­män ah­din­gois­sa en­tis­ten py­hien kär­si­myk­set loh­dut­ta­vat. He­kin sai­vat toi­von.

On vai­kea ku­vi­tel­la, mitä ope­tus­lap­set ko­ki­vat Jee­suk­sen kär­si­mys­vii­kon ai­ka­na, kun ylis­tys­lau­lut ja Hoo­si­an­na-huu­dot muut­tui­vat muu­ta­mas­sa päi­väs­sä pil­kak­si ja sa­dat­te­luik­si. Ope­tus­las­ten mah­ta­vat aja­tuk­set kun­ni­a­pai­kois­ta vaih­tui­vat no­pe­as­ti epä­toi­voon ja jär­ky­tyk­seen. Ih­mi­set ei­vät ole täs­sä suh­tees­sa muut­tu­neet, sil­lä me­kin hel­pos­ti ajau­dum­me kan­san­kiih­kon mu­ka­na.

Mis­sä oli­vat ope­tus­lap­set sil­loin, kun Her­raa Jee­sus­ta tuo­mit­tiin, lyö­tiin ja hä­nen pääl­len­sä syl­jet­tiin? Mis­sä he oli­vat, kun Jee­sus­ta hä­väis­tiin ris­tin­puul­la? Mar­kuk­sen evan­ke­liu­min lo­pus­sa ker­ro­taan rii­pai­se­vas­ti, mi­ten ope­tus­lap­set it­ki­vät mur­heis­saan tä­män kai­ken jäl­keen (Mark. 16:10).

Pit­kä­per­jan­tain yö oli ih­mis­kun­nan syn­kin yö. Jär­ky­tys hui­pen­tui, kun kär­si­vä Jee­sus huu­si ris­til­lä psal­min sa­noin: “Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Ps. 22:2).

Kaik­kien hyl­kää­mä­nä Jee­sus kuo­li puo­les­tam­me, murs­ka­si käär­meen pään ja so­vit­ti koko ih­mis­kun­nan suun­nat­to­man ras­kaan syn­ti­ve­lan. Ku­kaan muu ei oli­si sitä voi­nut teh­dä kuin ih­mi­sek­si syn­ty­nyt Ju­ma­lan Poi­ka. Ih­mi­sen ruu­miis­saan Jee­sus uu­pui ris­tin pai­non al­la, ja sik­si hän ym­mär­tää mei­dän­kin vai­vo­jam­me ja taak­ko­jam­me.

Pit­kän tal­ven ja kyl­män su­mun jäl­keen nä­em­me lä­hes­ty­vän ke­vään. Vaik­ka ko­em­me ta­ka­tal­ven ai­ko­ja, päi­vä päi­väl­tä au­rin­ko nou­see en­tis­tä kirk­kaam­pa­na, su­lat­taa rou­tai­set sy­dä­met ja va­lai­see sie­lun pi­meim­mät so­pu­kat. Jo­ko­han vii­ku­na­puu­hun puh­ke­aa leh­det? Vie­lä koit­taa se päi­vä, jol­loin tuu­li kään­tyy lou­naa­seen ja tu­han­net ke­sä­lin­nut pa­laa­vat. Au­rin­kom­me on ylös­nous­sut!