Har­ri Hy­vä­ri

Suru, mur­he ja epäi­lyk­set es­ti­vät ope­tus­lap­sia tun­nis­ta­mas­ta mat­kal­le ja ate­ri­al­le liit­ty­nyt­tä ylös­nous­sut­ta Jee­sus­ta. Kun Jee­sus kiit­ti Ju­ma­laa lei­pää mur­ta­es­saan, hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat.

Ope­tus­las­ten ja kaik­kien Jee­suk­seen us­ko­vien elä­mä oli järk­ky­nyt. Jee­sus, jota he oli­vat seu­ran­neet ja jo­hon oli­vat us­ko­neet, oli ris­tiin­nau­lit­tu ja hau­dat­tu.

Pää­si­äi­sen jäl­keen nai­sia meni Jee­suk­sen hau­dal­le, jot­ta he voi­si­vat voi­del­la hä­net. He löy­si­vät tyh­jän hau­dan, jon­ka edes­tä kivi oli vie­ri­tet­ty pois. Kak­si en­ke­liä il­mes­tyi nai­sil­le, ja heil­lä oli ky­sy­mys ja vies­ti nai­sil­le: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta. Muis­ta­kaa, mitä hän sa­noi teil­le ol­les­saan vie­lä Ga­li­le­as­sa: ’Näin täy­tyy käy­dä: Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin ja ris­tiin­nau­li­taan, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta.’” (Luuk. 24:5–7.) Nai­set muis­ti­vat, et­tä Jee­sus oli ker­to­nut näin ta­pah­tu­van, ja me­ni­vät ker­to­maan vies­tin ope­tus­lap­sil­le.

Koh­taa­mi­nen Em­mauk­sen tiel­lä

Ope­tus­las­ten oli vai­kea us­koa ja ym­mär­tää kaik­kea ta­pah­tu­nut­ta. Kak­si ope­tus­las­ta läh­ti koh­ti Em­maus-ni­mis­tä ky­lää. Mat­kal­la he kes­kus­te­li­vat sii­tä, mitä oli ta­pah­tu­nut. Jee­sus liit­tyi hei­dän seu­raan­sa, mut­ta he ei­vät tun­te­neet Jee­sus­ta. Suru, mur­he ja epäi­lyk­set es­ti­vät hei­tä nä­ke­mäs­tä ja tun­te­mas­ta mes­ta­ri­aan, jon­ka seu­ras­sa he oli­vat ol­leet use­an vuo­den ajan.

Jee­sus oli tai­ta­va koh­taa­maan ih­mi­siä. Hän lä­hes­tyi näi­tä­kin ope­tus­lap­sia yk­sin­ker­tai­sel­la ky­sy­myk­sel­lä: ”Mis­tä te oi­kein kes­kus­te­let­te mat­ka­mie­het?” (Luuk. 24:17.) Täs­tä au­ke­si kes­kus­te­lu­yh­teys Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten vä­lil­le.

Ope­tus­lap­set ker­toi­vat pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­ta. He oli­vat toi­vo­neet Jee­suk­sen ole­van ajal­li­sen Is­ra­e­lin va­paut­ta­ja ja oli­vat pet­ty­nei­tä, kun hei­dän toi­veen­sa ei to­teu­tu­nut. He myös ker­toi­vat sii­tä häm­men­nyk­ses­tä, jon­ka nai­set oli­vat saa­neet ai­kaan tuo­mal­la vies­tin tyh­jäs­tä hau­das­ta.

Ate­ri­al­la Jee­suk­sen kans­sa

Jee­sus al­koi pu­hu­maan. Hän ker­toi Moo­sek­sen ja pro­feet­to­jen en­nus­tuk­sis­ta. Nämä en­nus­ti­vat, et­tä Her­ran voi­del­lun tuli kär­siä ja kuol­la. (Ap. t. 3:18.) He myös ker­toi­vat, et­tä jo­kai­nen, joka us­koo hä­neen, saa hä­nen ni­men­sä voi­mas­ta syn­tin­sä an­teek­si (Ap. t. 10:43). Van­han lii­ton ajal­la uh­rat­tiin vir­heet­tö­miä ka­rit­soi­ta syn­tien an­teek­si­saa­mi­sek­si. Nyt Ju­ma­lan ai­noa poi­ka, Jee­sus, oli uh­rat­tu koko maa­il­man syn­tien puo­les­ta.

Ope­tus­lap­set pyy­si­vät Jee­sus­ta tu­le­maan hei­dän kans­saan ate­ri­oi­maan. ”Jee­sus ate­ri­oi hei­dän kans­saan, hän ot­ti lei­vän, kiit­ti Ju­ma­laa, mur­si lei­vän ja an­toi sen heil­le” (Luuk. 24:30). Ope­tus­las­ten sil­mät au­ke­ni­vat ja he tun­si­vat Jee­suk­sen.

Us­ko­vai­sen ih­mi­sen­kin nä­kö­a­lat saat­ta­vat peit­tyä epäi­lys­ten, syn­tien ja kuor­mien al­la. Enää ei tar­vi­ta kui­ten­kaan uu­sia uh­re­ja, vaan Jee­suk­sen so­vi­tus­työ oli täy­del­li­nen ja se on voi­mas­sa tä­nä­kin päi­vä­nä. Jee­sus lä­hes­tyy mei­tä heik­koi­na het­ki­nä us­ko­vais­ten ih­mis­ten kaut­ta. Hän tar­jo­aa elä­män lei­pää, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta hä­nen ni­mes­sään ja ve­res­sään.

Kun vas­taa­not­taa evan­ke­liu­min omal­le koh­dal­leen, ko­kee ope­tus­las­ten ta­voin, et­tä sil­mät au­ke­ne­vat ja nä­kee jäl­leen. Us­ko tuo tur­vaa ian­kaik­ki­sen elä­män va­ral­le.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 24:13–35

Raa­mat­tu 1992: Sa­ma­na päi­vä­nä oli kak­si ope­tus­las­ta me­nos­sa Em­maus-ni­mi­seen ky­lään, jon­ne on Je­ru­sa­le­mis­ta noin kah­den tun­nin kä­ve­ly­mat­ka. He kes­kus­te­li­vat kai­kes­ta sii­tä, mitä oli ta­pah­tu­nut. Hei­dän sii­nä pu­hel­les­saan ja poh­dis­kel­les­saan Jee­sus it­se liit­tyi hei­dän seu­raan­sa ja kul­ki hei­dän kans­saan. He ei­vät kui­ten­kaan tun­te­neet hän­tä, sil­lä hei­dän sil­män­sä oli­vat kuin so­kais­tut.

Jee­sus ky­syi heil­tä: ”Mis­tä te oi­kein kes­kus­te­let­te, mat­ka­mie­het?” He py­säh­tyi­vät mur­heel­li­si­na, ja toi­nen heis­tä, Kle­o­pas ni­mel­tään, vas­ta­si: ”Tai­dat ol­la Je­ru­sa­le­mis­sa ai­noa muu­ka­lai­nen, joka ei tie­dä, mitä siel­lä on näi­nä päi­vi­nä ta­pah­tu­nut.”

”Mitä te tar­koi­tat­te?” Jee­sus ky­syi. He vas­ta­si­vat: ”Sitä, mitä ta­pah­tui Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­sel­le. Se mies oli tosi pro­feet­ta, voi­mal­li­nen sa­nois­sa ja te­ois­sa, sekä Ju­ma­lan et­tä kai­ken kan­san edes­sä. Mei­dän yli­pap­pim­me ja hal­li­tus­mie­hem­me luo­vut­ti­vat hä­net tuo­mit­ta­vak­si kuo­le­maan ja ris­tiin­nau­lit­si­vat hä­net. Me kui­ten­kin olim­me elä­neet sii­nä toi­vos­sa, et­tä hän oli­si se, joka lu­nas­taa Is­ra­e­lin. Ei­kä sii­nä kaik­ki. Tä­nään on jo kol­mas päi­vä sii­tä kun se ta­pah­tui, ja nyt ovat muu­ta­mat nai­set mei­dän jou­kos­tam­me saat­ta­neet mei­dät ker­ta kaik­ki­aan häm­men­nyk­siin. He kä­vi­vät var­hain aa­mul­la hau­dal­la mut­ta ei­vät löy­tä­neet hä­nen ruu­mis­taan. Siel­tä tul­tu­aan he li­säk­si ker­toi­vat näh­neen­sä näyn: en­ke­lei­tä, jot­ka sa­noi­vat, et­tä Jee­sus elää. Muu­ta­mat meis­tä me­ni­vät sil­loin hau­dal­le ja to­te­si­vat, et­tä asia oli niin kuin nai­set oli­vat sa­no­neet. Jee­sus­ta he ei­vät näh­neet.”

Sil­loin Jee­sus sa­noi heil­le: ”Voi tei­tä ym­mär­tä­mät­tö­miä! Noin­ko hi­tai­ta te olet­te us­ko­maan kaik­kea sitä, mitä pro­fee­tat ovat pu­hu­neet? Juu­ri niin­hän Mes­si­aan piti kär­siä ja sit­ten men­nä kirk­kau­teen­sa.” Ja hän se­lit­ti heil­le Moo­sek­ses­ta ja kai­kis­ta pro­fee­tois­ta al­ka­en, mitä hä­nes­tä oli kai­kis­sa kir­joi­tuk­sis­sa sa­not­tu.

He oli­vat jo saa­pu­mas­sa ky­lään, jon­ne oli­vat me­nos­sa. Jee­sus oli jat­ka­vi­naan mat­kaan­sa, mut­ta he es­ti­vät hän­tä läh­te­mäs­tä ja sa­noi­vat: ”Jää mei­dän luok­sem­me. Päi­vä on jo kään­ty­mäs­sä il­taan.” Niin hän meni si­sään ja jäi hei­dän luok­seen. Kun hän sit­ten ate­ri­oi hei­dän kans­saan, hän ot­ti lei­vän, kiit­ti Ju­ma­laa, mur­si lei­vän ja an­toi sen heil­le. Sil­loin hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat ja he tun­si­vat hä­net. Mut­ta sa­mas­sa hän jo oli pois­sa hei­dän nä­ky­vis­tään. He sa­noi­vat toi­sil­leen: ”Ei­kö sy­dä­mem­me heh­ku­nut in­nos­ta, kun hän kul­kies­sam­me pu­hui meil­le ja opet­ti mei­tä ym­mär­tä­mään kir­joi­tuk­set?”

Heti pai­kal­la he läh­ti­vät mat­kaan ja pa­la­si­vat Je­ru­sa­le­miin. Siel­lä oli­vat kool­la yk­si­tois­ta ope­tus­las­ta ja muut hei­dän jouk­koon­sa kuu­lu­vat. Nämä sa­noi­vat: ”Her­ra on to­del­la nous­sut kuol­leis­ta! Hän on il­mes­ty­nyt Si­mo­nil­le.” Nuo kak­si puo­les­taan ker­toi­vat, mitä mat­kal­la oli ta­pah­tu­nut ja mi­ten he oli­vat tun­te­neet Jee­suk­sen, kun hän mur­si lei­vän.

Bib­lia: Ja kat­so, kak­si heis­tä meni sinä päi­vä­nä yh­teen ky­lään, joka oli Je­ru­sa­le­mis­ta kuu­den­kym­me­nen va­ko­mi­tan pääs­sä, Emaus ni­mel­tä, ja pu­hui­vat kes­ke­nän­sä kai­kis­ta niis­tä, mit­kä ta­pah­tu­nut oli. Ja ta­pah­tui hei­dän pu­huis­san­sa ja tut­kis­tel­les­san­sa kes­ke­nän­sä, et­tä Je­sus it­se hei­tä lä­hes­tyi ja mat­kus­ti hei­dän kans­san­sa. Mut­ta hei­dän sil­män­sä pi­det­tiin, et­tei he hän­tä tun­te­neet. Niin hän sa­noi heil­le: mit­kä pu­heet ne ovat, joi­ta te pi­dät­te kes­ke­nän­ne käy­des­sän­ne, ja olet­te mur­heel­li­set? Niin vas­ta­si yk­si, Kle­o­pas ni­mel­tä, ja sa­noi hä­nel­le: olet­kos ai­noa muu­ka­lai­nen Je­ru­sa­le­mis­sa, joka et tie­dä, mitä siel­lä näi­nä päi­vi­nä ta­pah­tui? Ja hän sa­noi heil­le: mitä? He sa­noi­vat hä­nel­le: Je­suk­ses­ta Nat­sa­re­a­lai­ses­ta, joka oli vä­ke­vä prop­he­ta töis­sä ja sa­nois­sa, Ju­ma­lan ja kai­ken kan­san edes­sä. Kuin­ka mei­dän ylim­mäi­set pa­pit ja pää­mie­het an­toi­vat ylön hä­nen kuo­le­man ka­do­tuk­seen, ja ris­tiin­nau­lit­si­vat hä­nen. Mut­ta me luu­lim­me hä­nen sik­si, joka Is­ra­e­lin piti lu­nas­ta­man. Ja pait­si kaik­kia näi­tä on jo kol­mas päi­vä tä­nä­pä­nä, kuin nä­mät ta­pah­tui­vat. Mut­ta myös muu­ta­mat vai­mot meis­tä ovat mei­tä pel­jät­tä­neet, jot­ka var­hain aa­mul­la tu­li­vat hau­dal­le, ja kuin ei löy­tä­neet hä­nen ruu­mis­tan­sa, tu­li­vat he ja sa­noi­vat, et­tä he en­ke­lein­kin näyn näh­neet oli­vat, jot­ka sa­noi­vat hä­nen elä­vän. Ja muu­ta­mat niis­tä, jot­ka mei­dän kans­sam­me oli­vat, me­ni­vät hau­dal­le ja löy­si­vät niin­kuin vai­mot oli­vat sa­no­neet; mut­ta ei he hän­tä näh­neet. Ja hän sa­noi heil­le: oi te tomp­pe­lit ja hi­taan sy­dä­mes­tä us­ko­maan nii­tä kaik­kia, mitä prop­he­tat pu­hu­neet ovat! Ei­kö Kris­tuk­sen pi­tä­nyt näi­tä kär­si­män ja kun­ni­aan­sa käy­män si­säl­le? Ja hän ru­pe­si Mo­sek­ses­ta ja kai­kis­ta prop­he­tais­ta, ja se­lit­ti heil­le kir­joi­tuk­set, jot­ka hä­nes­tä oli­vat. Ja he lä­hes­tyi­vät ky­lää, jo­hon­ka he me­ni­vät, ja hän teet­te­li it­sen­sä edem­mä käy­mään. Ja he vaa­ti­vat hän­tä, sa­no­en: ole mei­dän kans­sam­me, sil­lä eh­too jou­tuu ja päi­vä on las­ke­nut; ja hän meni ole­maan hei­dän kans­san­sa. Ja ta­pah­tui, kuin hän at­ri­oit­si hei­dän kans­san­sa, ot­ti hän lei­vän, kiit­ti, mur­si ja an­toi heil­le. Niin hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat ja he tun­si­vat hä­nen. Ja hän ka­to­si hei­dän edes­tän­sä. Ja he sa­noi­vat kes­ke­nän­sä: ei­kö mei­dän sy­dä­mem­me meis­sä pa­la­nut, kuin hän tiel­lä mei­tä pu­hut­te­li ja se­lit­ti meil­le kir­joi­tuk­set? Ja he nou­si­vat sil­lä het­kel­lä ja pa­la­si­vat Je­ru­sa­le­miin, ja löy­si­vät ne yk­si­tois­ta­kym­men­tä koos­sa ja ne, jot­ka nii­den kans­sa oli­vat, jot­ka sa­noi­vat: Her­ra on to­ti­ses­ti nous­sut ylös ja il­maan­tui Si­mo­nil­le. Ja he jut­te­li­vat heil­le, mitä tiel­lä ta­pah­tu­nut oli, ja kuin­ka hän heil­tä oli tut­tu lei­vän mur­ta­mi­ses­sa.