Ola­vi Val­li­vaa­ra

Psal­mi 126 si­joit­tuu to­den­nä­köi­ses­ti Ba­by­lo­ni­an pak­ko­siir­to­lai­suu­den jäl­kei­seen ai­kaan. Muis­tel­tiin ai­kaa, kun kyy­ne­leet vir­ta­si­vat Baa­be­lin vir­tain ran­nal­la. Siel­lä ikä­vöi­tiin va­pau­den ai­kaa omas­sa maas­sa ja ju­ma­lan­pal­ve­lus­me­no­ja Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä. Pak­ko­siir­to­lai­suu­des­ta va­pau­tu­mi­nen oli to­teu­tu­nut, mut­ta tu­le­vai­suus ei ol­lut­kaan niin va­loi­sa kuin mitä oli odo­tet­tu.

Ar­ki­päi­vän elä­mään si­säl­tyi­vät mo­net vai­vat ja kiu­sauk­set, joi­ta vas­taan oli tais­tel­ta­va kyy­ne­liin saak­ka. Kaik­ki ei­vät jak­sa­neet luot­taa Ju­ma­laan. Mart­ti Lut­her näki täs­sä yh­ty­mä­koh­dan sel­lai­sen ih­mi­sen elä­mään, joka on hy­län­nyt elä­vän Ju­ma­lan ja jou­tu­nut hen­gel­li­seen van­keu­teen.

Jee­sus esit­ti tuh­laa­ja­poi­ka­ver­tauk­sen, jos­sa hän ku­vaa hen­gel­li­ses­ti kuol­leen po­jan esi­mer­kil­lä epä­us­koi­sen ih­mi­sen pa­luu­ta Tai­vaan Isän ko­tiin. Tuh­laa­ja­poi­ka oli ko­din pe­rin­nön tuh­lan­nut ja näki vie­raal­la maal­la näl­kää, ei­kä hän saa­nut edes syö­dä si­ko­jen ruo­kaa. Siel­lä hän muis­ti oman ko­din iha­nuu­den, jos­sa ai­na sai syö­dä isän pöy­dän an­ti­mia. Mur­heel­li­se­na hän muis­te­li ja kai­pa­si ta­kai­sin omal­le maal­le.

Tuh­laa­ja­po­jan pa­luu ja isän ar­mah­ta­va rak­kaus sai­vat vai­kut­taa suu­ren elä­män­muu­tok­sen, jota ku­vas­taa isän sa­nat: “Mi­nun poi­ka­ni oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa, mut­ta nyt hän on löy­ty­nyt. Niin al­koi iloi­nen juh­la.” (Luuk. 15:24.) Tuh­laa­ja­poi­ka sai ko­kea koh­dal­leen pa­ran­nuk­sen epä­us­kos­ta. Ju­ma­la vai­kut­ti hä­nes­sä mie­len­muu­tok­sen Py­hän Hen­gen kaut­ta. Jee­sus to­te­si ai­ka­naan, et­tä tai­vaas­sa­kin iloi­taan yh­des­tä syn­ti­ses­tä, joka te­kee pa­ran­nuk­sen. Pa­ran­nus on vie­lä tä­nään­kin mah­dol­lis­ta. Ju­ma­lan pal­ve­li­jat an­ta­vat Ju­ma­lan puo­les­ta ka­tu­val­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Isän koti on siel­lä, mis­sä puh­taas­ti saar­na­taan evan­ke­liu­mia, syn­nit an­ne­taan ar­mos­ta an­teek­si.

Kun Jee­sus vii­mei­sen ker­ran tuli Je­ru­sa­le­miin, hän puh­ke­si it­kuun kau­pun­gin tu­le­van koh­ta­lon täh­den: “Kun­pa si­nä­kin tänä päi­vä­nä ym­mär­täi­sit, mis­sä tur­va­si on!” (Luuk. 19:41–42.) Mo­nes­sa ko­dis­sa on saa­tu iloi­ta mei­dän Her­ram­me tuo­mas­ta tur­vas­ta. Hän on an­ta­nut kas­vat­ta­jil­le voi­maa ja ym­mär­rys­tä kyl­vää Ju­ma­lan sa­nan sie­men­tä las­ten­sa sy­dä­men maa­pe­rään.

Jos­kus kyl­vä­jä on saa­nut iloi­ta kyl­vö­työs­tä ja jos­kus kyy­ne­lin kyl­vää. It­kien on kyl­vä­jä jää­nyt voi­mat­to­ma­na kat­so­maan, kun nuo­ri sie­lun­vi­hol­li­sen pet­tä­mä­nä on jou­tu­nut syn­nin van­keu­teen. Toi­si­naan on saa­tu iloi­ta tuh­laa­ja­lap­ses­ta, joka on pa­lan­nut ta­kai­sin Tai­vaan Isän ko­tiin.

Kyl­vö­työ ei kos­kaan mene huk­kaan. Kyl­vö­työ voi vie­lä sil­loin­kin itää, kun kyl­vä­jä on pääs­syt le­poon. Ker­ran Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kyl­vö­työ päät­tyy. Sie­men­ten Her­ra pa­laa sa­don­kor­juu­juh­las­sa ta­kai­sin ja al­kaa tai­vaan suu­ret juh­lat.