Ar­to Töl­li

Is­tum­me keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä ja kuun­te­lem­me van­hus­ten muis­to­jen sä­vyt­tä­mää ta­ri­noin­tia. Vä­lil­lä hy­vin in­nos­tu­nee­na ja vä­lil­lä muis­toi­hin vai­pu­nei­na he muis­te­le­vat elä­mään­sä ja eri­tyi­ses­ti ar­jen pie­niä ih­mei­tä. Elä­män­vai­hei­siin mah­tuu niin suu­ria ilo­ja kuin myös huol­ten ja su­run täyt­tä­miä vai­hei­ta. Kai­kes­sa ku­vas­tuu Ju­ma­lan ih­meel­li­nen joh­da­tus.

Van­hus­ten ko­ke­muk­set saa­vat miet­ti­mään ja ih­met­te­le­mään Ju­ma­lan siu­naus­ta. Sitä voi ko­kea niin pie­nis­sä ar­jen asi­ois­sa kuin elä­män­vai­heis­sa­kin. Ju­ma­la an­taa ajal­li­sia teh­tä­viä ja hy­vyyt­tä. Usein siu­nauk­sek­si aja­tel­laan­kin ajal­li­set ja konk­reet­ti­set asi­at, mut­ta ne ovat tär­keys­jär­jes­tyk­ses­sä toi­sel­la si­jal­la. Mo­nes­ti myös elä­män ko­et­te­le­muk­set ja vas­toin­käy­mi­set­kin kät­ke­vät si­sään­sä Ju­ma­lan siu­nauk­sen. Suu­rin siu­naus on kui­ten­kin oma­koh­tai­nen us­kon lah­ja sy­dä­mel­lä.

Kuu­li­ai­suus Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­sel­le ei ole muo­dis­sa. Ih­mi­nen pyr­kii it­se­näi­siin rat­kai­sui­hin sekä ky­see­na­lais­ta­maan ja kri­ti­soi­maan. Hän ajat­te­lee, et­tä hy­vää elä­mää elä­mäl­lä kel­paa Ju­ma­lal­le. Hän ha­lu­aa näh­dä Ju­ma­lan siu­nauk­sen ajal­li­se­na siu­nauk­se­na. Tu­lee hel­pos­ti aja­tus, et­tä Ju­ma­la ikään kuin pal­kit­see ja siu­naa ajal­lis­ta me­nes­tys­tä.

Ajal­li­nen siu­naus on Ju­ma­lan lah­jaa, mut­ta se ei ole mei­dän omaa an­si­o­tam­me, vaan juu­ri Ju­ma­lan siu­naus­ta. Kuu­li­ai­suu­teen kät­key­tyy siu­naus, joka on pal­jon suu­rem­paa kuin ajal­li­nen siu­naus.

Myös Asaf to­te­si psal­mis­saan: ”Mi­nun on­ne­ni on ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa, minä tur­vaan Her­raan, Ju­ma­laa­ni, ja ker­ron kai­kis­ta hä­nen te­ois­taan.” Asaf tie­si tuon ko­ke­muk­ses­ta, us­kon avaa­mal­la ym­mär­ryk­sel­lä. Psal­mis­sa hän ni­mit­täin poh­tii elä­mää ja ker­too, kuin­ka hän ka­deh­ti ju­ma­lat­to­mia, kun näki hei­dän me­nes­ty­vän. Hän ajat­te­li, et­tä heil­lä ei ole iki­nä vai­vo­ja, he pää­se­vät elä­mäs­sä pal­jon hel­pom­mal­la. Hei­tä ei Ju­ma­la ko­et­te­le ei­kä ku­ri­ta. He pu­hu­vat il­ke­äs­ti ja pil­kal­li­ses­ti. He jopa uh­maa­vat tai­vas­ta ja sa­no­vat: ”Mi­ten Ju­ma­la tä­män sai­si sel­vil­le? Ei Kor­kein mi­tään tie­dä.” Si­tä­kin Asaf ih­met­te­li, et­tä osa hä­nen omas­ta kan­sas­taan kään­tyy epä­us­kois­ten puo­leen ja hy­väk­syy hei­dän pu­heen­sa. (Ps. 73:1–16.)

Täl­löin Asaf poh­ti mie­les­sään, on­ko hän tur­haan us­ko­mas­sa. Kan­nat­taa­ko us­koa? Pää­si­sin­kö elä­mäs­sä hel­pom­mal­la, jos eläi­sin kuin nuo epä­us­koi­set? Oli­sin­ko va­paa ja iloi­nen, jos mi­nul­la ei oli­si tätä us­koa? Sit­ten Asaf tuli vii­mein Ju­ma­lan py­häk­köön Ju­ma­lan las­ten kes­kel­le. Siel­lä hä­nel­le avau­tui us­kon tuo­ma ian­kaik­ki­sen elä­män siu­naus, us­ko­mi­sen ilo, rau­ha ja va­paus. (Ps. 73:17–28.)

Kuu­li­ai­suu­den vas­ta­koh­ta tot­te­le­mat­to­muus on syn­ti, joka tuo mur­het­ta ja voi ol­la vas­toin la­kia. Täl­löin sii­tä seu­raa myös ajal­lis­ta kär­si­mys­tä. Kuu­li­ai­suus Ju­ma­lal­le, Ju­ma­lan aset­ta­mal­le esi­val­lal­le sekä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ope­tuk­sel­le tuo en­nen kaik­kea rau­han omal­le tun­nol­le ja tyy­ty­väi­sen mie­len.

Ju­ma­la an­taa myös ajal­lis­ta siu­naus­ta omas­ta hy­väs­tä tah­dos­taan. Us­kon­kuu­li­ai­suus tuo kui­ten­kin kaik­kein suu­rim­man siu­nauk­sen, jon­ka ih­mi­nen voi saa­da. Se tuo ian­kaik­ki­sen elä­män lah­jan. Siu­nat­tu on ih­mi­nen, joka luot­taa Her­raan ja pa­nee tur­van­sa hä­neen!