Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Au­tol­la ajel­les­sa tu­lee kuun­nel­tua ra­di­on kes­kus­te­luoh­jel­mia. Kuun­te­lin äs­ken erään men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä kan­sa­lai­sil­le tu­tuk­si tul­leen ra­di­op­sy­ko­lo­gin haas­tat­te­lua. Hän poh­ti, mi­ten meil­lä jo­kai­sel­la on oma minä ja mi­ten elä­män rik­kaus syn­tyy sii­tä, kun oma mi­nuus koh­taa toi­sen ih­mi­sen ja syn­tyy ”me”.

Ih­mi­nen tar­vit­see tois­ta ih­mis­tä. Vii­me ai­koi­na on jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa kan­net­tu huol­ta ih­mis­ten vä­li­sen yh­tey­den ohe­ne­mi­ses­ta. Ko­ro­na-ai­ka ja so­si­aa­li­nen me­dia on ko­et­tu osa­syyl­li­sik­si.

Yh­tey­den ka­to­a­mi­nen on usein li­sän­nyt ih­mis­ten hen­kis­tä kuor­mi­tus­ta. Lä­him­mäi­sil­lä on tär­keä mer­ki­tys elä­mäs­sä niin ilon tuo­ji­na kuin kuor­mien kan­ta­ji­na. Apos­to­li Paa­va­li­kin neu­voi ai­ka­naan ga­la­ta­lai­sia: ”Kan­ta­kaa tois­ten­ne taak­ko­ja, niin te to­teu­tat­te Kris­tuk­sen lain” (Gal. 6:2).

Kris­til­li­sen ih­mis­kä­si­tyk­sen mu­kaan kai­paam­me yh­teyt­tä myös Luo­jaam­me, Ju­ma­laan. Hä­nen puo­leen­sa ovat ih­mi­set huu­ta­neet hä­tän­sä ja it­ke­neet it­kun­sa. Hä­nel­le he ovat myös tuo­neet kii­tok­sen­sa, kun hän on aut­ta­nut. Raa­ma­tus­sa hie­no­ja ku­vauk­sia täs­tä ovat esi­mer­kik­si Han­nan, Ma­ri­an, Sa­ka­ri­aan ja Si­me­o­nin kii­tos­vir­ret. Ih­meel­li­sel­lä ta­val­la nii­hin kaik­kiin liit­tyy lap­sen syn­ty­mi­sen tuo­ma ilo.

Van­han tes­ta­men­tin Han­na oli pit­kään kär­si­nyt lap­set­to­muu­des­ta, mikä hä­nen kult­tuu­ri­pii­ris­sään tar­koit­ti suur­ta hä­pe­ää. Temp­pe­lis­sä hän tyh­jen­tää tus­kan­sa ja ah­dis­tuk­sen­sa ru­kouk­seen. Ru­koil­les­saan Han­na lu­paa, et­tä jos Ju­ma­la suo hä­nel­le poi­ka­lap­sen, hän an­tai­si lap­sen Her­ral­le koko tä­män elä­män ajak­si.

Ju­ma­la kuu­li Han­nan ru­kouk­sen ja an­toi hä­nel­le Sa­mu­e­lin. Han­nan kii­tos­vir­si on ti­lan­tees­ta, jos­sa Sa­mu­el on muu­ta­man vuo­den ikäi­nen äi­tin­sä rin­nal­ta vie­roi­tet­tu lap­si. Han­na on juu­ri jät­tä­nyt hä­net Her­ran temp­pe­liin pap­pi-Ee­lin kas­va­tet­ta­vak­si.

Ru­kous on sy­dä­men pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa. Se vah­vis­taa us­koa ja tuo luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Ju­ma­la voi aut­taa. Omin voi­min ei ku­kaan me­nes­ty, vaan ku­ten Han­na ylis­tää: ”Her­ra lä­het­tää kuo­le­man ja an­taa elä­män, vie alas tuo­ne­laan ja nos­taa siel­tä. Her­ra te­kee köy­häk­si ja an­taa rik­kau­den, pai­naa maa­han ja ko­hot­taa.” (1. Sam. 2:6–7.)

Täl­lai­sen Ju­ma­lan tur­vas­ta ih­mi­nen saa elä­mään­sä ilon. Hä­nen läs­nä­o­lon­sa tuo rik­kau­den myös ih­mis­ten vä­li­seen kans­sa­käy­mi­seen elä­mäs­sä. Sy­vim­mil­lään tämä tur­va ja ilo tu­lee to­dek­si Ju­ma­lan omas­sa po­jas­sa Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa, jos­ta iloit­si­vat Ma­ria, Sa­ka­ri­as ja Si­me­on. Jee­suk­ses­sa, hä­nen kär­si­mys­ties­sään ja ylös­nou­se­mi­ses­saan meil­le­kin ava­taan ikui­sen elä­män tie ja pe­rin­tö­o­sa tai­vaan ko­dis­sa.