Pet­ri Luk­ka

Mökil­lä, kau­ka­na kau­pun­gin va­lois­ta, olem­me las­tem­me kans­sa ih­me­tel­leet täh­ti­tai­vas­ta: Kuin­ka val­ta­va on täh­tien mää­rä! Kuin­ka kau­ka­na ne ovat­kaan!

Ai­van sa­man täh­ti­tai­vaan al­la sai Ab­ra­ham ih­me­tel­lä Ju­ma­lan suu­ruut­ta. Vuo­si­tu­han­sia myö­hem­min, saam­me ih­me­tel­lä Ju­ma­lan luo­mis­työn suu­ruut­ta ja Ju­ma­lan sa­nan lu­paus­ta ian­kaik­ki­suu­des­ta tai­vaas­sa. ”Jo en­nen kuin vuo­ret syn­tyi­vät, en­nen kuin maa ja maan­pii­ri sai­vat al­kun­sa, sinä olit. Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet.” (Ps. 90:1–2.)

Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten et­sim­me vai­mo­ni kans­sa Sei­nä­jo­en hau­taus­maal­ta iso­van­hem­pie­ni hau­ta­ki­veä. Löy­sim­me hy­vin sam­ma­loi­tu­neen muis­to­ki­ven. Ki­veä pes­tes­säm­me ja kiil­lot­ta­es­sam­me pu­huim­me, kuin­ka ly­hyt on ih­mi­se­lä­mä ja kuin­ka ly­hy­et jäl­jet meis­tä jää tän­ne maan pääl­le. Hau­ta­ki­vi oli muu­ta­man vuo­si­kym­me­nen ta­kaa ja jo hy­vin ajan pa­ti­noi­ma.

Rak­kaat iso­van­hem­pam­me säi­ly­vät muis­tois­sam­me muu­ta­man su­ku­pol­ven ajan. Psal­min­kir­joit­ta­ja kir­joit­taa Ju­ma­lan ajas­ta: ”Tu­hat vuot­ta on si­nul­le kuin yk­si päi­vä, kuin ei­li­nen päi­vä, mail­leen men­nyt, kuin öi­nen var­ti­o­het­ki. Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa, joka vie­lä aa­mul­la vi­he­ri­öi mut­ta il­lak­si kui­vuu ja kuih­tuu pois.” (Ps. 90: 4–6.)

Iki­ai­ko­jen Ju­ma­lan suu­ruut­ta saa tä­nä­kin ai­ka­na ih­me­tel­lä luo­mis­työs­sä, jo­kai­ses­sa ih­mi­ses­sä. Sa­mal­la voi ko­kea ih­mi­sen pie­nuu­den: kuin­ka hän jat­ku­vas­ti lan­ke­aa aja­tuk­sis­sa, sa­nois­sa ja te­ke­mi­sis­sä ja kuin­ka hi­das hän on op­pi­maan. Ju­ma­lan sa­lat­tu vii­saus on mo­nes­ti kät­ket­ty­nä huo­len­pi­toa tar­vit­se­viin. Omin voi­min ei voi saa­vut­taa ian­kaik­kis­ta kun­ni­aa.

Hy­vin­kin ra­jal­li­se­na ih­mi­se­nä saa luot­taa Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­seen. Ju­ma­lan ar­mo on mit­taa­ma­ton, kuin ikui­suus, kuin ava­ruus. Sii­nä ei ole ra­jo­ja. ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut. Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä! Jos yri­tän nii­tä las­kea, nii­tä on enem­män kuin on hie­kan­jy­viä. Minä lo­pe­tan, mut­ta tie­dän: sinä olet kans­sa­ni.” (Ps. 139:16–18.)