Is­tun opis­ton ruo­ka­las­sa syö­mäs­sä. ”Me tuol­la juu­ri lu­et­tiin yh­des­sä se si­nun vii­mei­sin blo­gi­teks­ti ja ju­tel­tiin sen poh­jal­ta”, sa­noo lep­poi­sa ää­ni, ja eräs nai­nen py­säh­tyy vie­ree­ni. Olen ke­sä­seu­ro­jen vies­tin­tä­kurs­sil­la. Yh­tä ai­kaa opis­tol­la on SRK:n joh­to­kun­nan ja puo­li­soi­den kurs­si. Yk­si näis­tä puo­li­sois­ta on tämä vie­ree­ni py­säh­ty­nyt nai­nen. He oli­vat puo­li­soi­den kes­ken ko­koon­tu­neet erään so­lu­a­sun­non olo­huo­nee­seen blo­gi­teks­ti­ni ää­rel­le. ”Kii­tos sii­tä teks­tis­tä! Ei meis­tä oli­si ku­kaan sel­lais­ta met­sä­ver­taus­ta osan­nut kir­joit­taa.” Kiit­te­len pa­laut­tees­ta hä­kel­ty­nee­nä.

Blo­gis­ti­tai­pa­lee­ni häm­men­tä­vim­piä ja toi­saal­ta myös pal­kit­se­vim­pia ovat ol­leet nämä het­ket, kun olen kuul­lut, et­tä joku blo­gi­teks­ti­ni on lu­et­tu jos­sa­kin us­ko­vais­ten ko­koon­tu­mi­ses­sa kes­kus­te­lun poh­jak­si. Toi­von, et­tä joku on saa­nut jo­ta­kin eväs­tä mat­kal­len­sa kir­joi­tuk­sis­ta­ni.

Aja­tuk­se­ni pa­laa­vat sii­hen het­keen, kun mi­nua ky­syt­tiin blo­gis­tik­si. Is­tuin ko­to­na soh­val­la imet­tä­mäs­sä vau­vaa ja kuun­te­le­mas­sa eka­luok­ka­lai­sen lu­ku­läk­syä. Pää täyt­tyi ky­sy­myk­sis­tä. Mi­nä­kö? Osaan­ko? Pys­tyn­kö? Eh­din­kö? Mitä muut ajat­te­le­vat? Ne teks­tit­hän ovat kaik­kien lu­et­ta­va­na ne­tis­sä, pe­ri­aat­tees­sa ai­na. Nii­tä saat­taa lu­kea ihan kuka vaan, lap­sen opet­ta­ja, lap­si it­se tai vaik­ka lap­sen tu­le­va anop­pi jos­kus kah­den­kym­me­nen vuo­den pääs­tä­kin. Eni­ten eh­kä mie­tin sitä, mi­ten ruuh­ka­vuo­sien kes­kel­lä eh­din kir­joit­taa. Sen li­säk­si blo­gis­tiu­ran pi­tuu­dek­si mää­ri­tel­ty kol­me vuot­ta kuu­los­ti to­del­la pit­käl­tä ajal­ta.

Vuo­den­vaih­tees­sa se ai­ka tu­lee täy­teen. Taas is­tun täl­lä sa­mal­la soh­val­la imet­tä­mäs­sä vau­vaa. Edel­li­nen vau­va on jo rei­pas ja vauh­di­kas päik­ky­läi­nen. Vuo­det ovat men­neet kau­he­al­la vauh­dil­la. Kak­si van­hin­ta las­ta ovat jo eh­ti­neet pääs­tä pe­rus­kou­lus­ta, käy­dä opis­ton ja aloit­taa lu­ki­on. Kol­man­nek­si van­hin­kin on jo ysil­lä. Pal­jon on eh­ti­nyt ta­pah­tua, vaik­ka tämä kuva, minä imet­tä­mäs­sä ja blo­gia kir­joit­ta­mas­sa, on­kin mel­ko sama. Alan lu­es­ke­le­maan, mi­tä­hän sitä on tul­lut kir­joi­tet­tua.

Ai­ka­lail­la äi­ti- ja lap­si­per­he­pai­not­tei­sil­la teks­teil­lä blo­gi­ni on nä­kö­jään täyt­ty­nyt. Se kai on ai­van luon­nol­lis­ta. Si­tä­hän tämä oma paik­ka­ni ai­ka tii­viis­ti näi­nä vuo­si­na on ol­lut: suur­per­heen äi­din ilo­ja ja haas­tei­ta. Elä­män koko kaa­ri on kir­joi­tuk­sis­sa läs­nä, syn­ty­män ih­mees­tä lap­suu­den leik­kei­hin, nuo­ruu­den haa­veis­ta ai­kui­suu­den vas­tui­siin.

Kah­des­sa teks­tis­sä­ni hiu­kan si­vu­an myös blo­gis­ti­ai­ka­ni traa­gi­sin­ta ta­pah­tu­maa, rak­kaan ys­tä­vän kuo­le­maa. Se to­del­la py­säyt­ti, mo­nel­la eri ta­val­la ja ta­sol­la. Kai­ken muun li­säk­si se ju­mit­ti blo­gi­kir­joi­tuk­set. Oli­sin toi­saal­ta ha­lun­nut kir­joit­taa asi­as­ta, mut­ta en oi­kein tien­nyt mitä ja mi­ten. Lo­pul­ta kir­joi­tin seu­raa­van teks­tin ihan muus­ta ai­hees­ta. Nyt ajat­te­len, et­tä ys­tä­vän kuo­le­ma tuli so­pi­van ver­ran ja so­pi­val­la ta­val­la blo­gi­teks­tei­hin, ei traa­gi­sen on­net­to­muu­den kaut­ta, vaan jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­von, va­loi­sien muis­to­jen ja kai­ken sen kaut­ta mitä hy­vää hän toi elä­määm­me. Ta­san vuo­si ys­tä­vän kuo­le­man jäl­keen syn­tyi meil­le vau­va. Ajan­koh­ta tun­tui to­del­la mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä ja ih­meel­li­sel­tä. Tun­tui vah­vas­ti, et­tä vau­va tuli tuo­maan tai­vaas­ta ter­vei­siä.

Blo­gi­teks­tien kaut­ta on tul­lut mo­nen­lai­sia mie­len­kiin­toi­sia koh­taa­mi­sia. Ih­mi­set ovat lait­ta­neet vies­tiä tai ny­käis­seet hi­has­ta ja tul­leet jut­tu­sil­le. Moni on kii­tel­lyt ver­tais­tu­es­ta esi­mer­kik­si ruuh­ka­vuo­sien kes­kel­lä, nep­sy-haas­tei­den kans­sa tai py­ris­tel­les­sään pit­kän ko­ti­äi­tiu­ran jäl­keen koh­ti työ­e­lä­mää. Poik­keuk­set­ta kaik­ki pa­laut­teet ovat ol­leet po­si­tii­vi­sia, ai­na­kaan mi­tään poik­ki­puo­li­sia ei ole mie­leen jää­nyt.

Eh­kä yl­lät­tä­vin koh­taa­mi­nen oli, kun erään ai­ka­kau­si­leh­den toi­mit­ta­ja lait­toi vies­tiä ja ker­toi lu­ke­neen­sa Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­des­tä blo­gi­teks­te­jä­ni. Lu­ke­man­sa pe­rus­teel­la hän ha­lu­si pyy­tää mi­nua avuk­si suur­per­heel­lis­ten haas­ta­tel­ta­vien et­sin­tään.

Olen vä­hän op­pi­nut tun­te­maan it­se­ä­ni kir­joit­ta­ja­na. Vä­ki­sel­lä vään­tä­en ja de­ad­li­ne ta­ka­rai­vos­sa ty­kyt­tä­en ei teks­ti oi­kein luon­nis­ta, ai­na­kaan näi­den ruuh­ka­vuo­sien kes­kel­lä. Sen si­jaan kun jo­kin pie­ni idea, kes­kus­te­lun pät­kä tai het­ki osuu so­pi­vas­ti koh­dal­le, teks­tiä al­kaa syn­tyä. Sil­loin blo­gi­teks­ti­raa­ki­le val­mis­tuu usein suun­nil­leen yh­del­lä is­tu­mal­la, siis jos suur­per­heen kes­kel­lä eh­tii pi­tem­pään kuin kak­si mi­nuut­tia is­tu­maan pai­kal­laan. Verk­ko­toi­mi­tuk­sen tai­ta­vat ih­mi­set ovat kor­jail­leet kie­li­op­pi­a­si­at ja muut muo­to­sei­kat, ja näin teks­ti­raa­ki­leet ovat kyp­sy­neet jul­kai­su­kun­toon.

No, olen­ko eh­ti­nyt kir­joit­taa toi­vo­tus­sa tah­dis­sa, teks­ti kuu­kau­des­sa? Eh­kä ar­vaat­kin, en ole eh­ti­nyt, kuu­kau­det kun hu­rah­ta­vat niin kau­he­aa vauh­tia ja ovat niin täyn­nä kaik­kea elä­mää. On­nek­si Päi­vä­mie­hen verk­ko­toi­mi­tuk­ses­sa ol­laan ol­tu ar­mol­li­sia jul­kai­su­tah­din suh­teen.

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten sain vies­tiä en­ti­sel­tä opis­to­ka­ve­ril­ta­ni, jota oli nyt ky­syt­ty Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si. Hän ky­se­li ko­ke­muk­si­a­ni teh­tä­väs­tä. Jut­te­lim­me hy­vän to­vin ai­hees­ta, ja roh­kai­sin hän­tä ot­ta­maan haas­teen vas­taan. Näen hä­nel­lä ole­van lah­jo­ja sii­hen.

Edel­leen­kään en tie­dä, kuka mi­nua ai­koi­naan eh­dot­ti blo­gis­tik­si ja mik­si, mut­ta olen kii­tol­li­nen täs­tä ko­ke­muk­ses­ta. Mie­les­tä­ni blo­gis­ti­pes­ti on ol­lut mie­len­kiin­toi­nen ja an­toi­sa sekä tar­jon­nut hie­no­ja koh­taa­mi­sia. Jo vuo­si­kym­me­net olen seu­ran­nut elä­mää va­lo­ku­vaa­jan sil­min. Ny­ky­ään tark­kai­len elä­mää myös kir­joit­ta­jan kor­vin.