Juha Ai­ras

Is­ra­e­lin kan­sa oli unoh­ta­nut Ju­ma­lan ja hä­nen tah­ton­sa, ja al­ka­nut pal­vel­la ka­naa­ni­lais­ten ju­ma­lia. Ju­ma­la lä­het­ti pro­feet­ta Je­re­mi­an va­roit­ta­maan kan­saa: Je­ru­sa­le­mia koh­taa tuho. Omai­suus­kan­sa ei kui­ten­kaan ym­mär­tä­nyt pro­fee­tan neu­vo­jen va­ka­vuut­ta. Ba­by­lo­ni­an ku­nin­gas Ne­bu­kad­nes­sar val­ta­si Je­ru­sa­le­min. Hal­lin­to- ja vir­ka­mie­het vie­tiin Ba­by­lo­niin.

Je­re­mia saar­na­si edel­leen pa­ran­nuk­sen tär­keyt­tä, mut­ta vää­rät pro­fee­tat vas­tus­ti­vat Je­re­mi­aa ja rau­hoit­te­li­vat kan­saa, vaik­ka to­del­lis­ta rau­haa ei ol­lut. Täl­löin Je­re­mia va­roit­te­li voi­mak­kaas­ti val­heen pu­hu­jis­ta. Is­ra­e­li­lai­set nou­si­vat Je­re­mi­an va­roit­te­luis­ta huo­li­mat­ta ka­pi­naan. Kan­san­nou­su epä­on­nis­tui ja Je­ru­sa­lem hä­vi­tet­tiin – sen muu­rit re­vit­tiin, ja iso osa kan­saa vie­tiin pak­ko­siir­to­lai­suu­teen.

Eläm­me tänä ai­ka­na voi­mak­kaan in­for­maa­ti­o­tul­van kes­kel­lä. Jos­kus on vai­kea tun­nis­taa vies­ti­vir­ras­ta, mikä on tot­ta. Val­he on van­ha asia. Se tuli maa­il­maam­me, kun käär­me lui­ker­te­li pa­ra­tii­siin saat­ta­en en­sim­mäi­sen ih­mis­pa­rin syn­tiin. Tämä toi mei­hin kaik­kiin pe­ri­syn­nin vai­ku­tuk­sen, tai­pu­muk­sen syn­tiin: pa­haan ja vilp­piin.

Val­heel­la on ih­meel­li­nen vai­ku­tus. On tut­kit­tu, et­tä riit­tä­vän mon­ta ker­taa tois­tet­ta­es­sa mah­dot­to­mal­ta­kin kuu­los­ta­va ta­ri­na muut­tuu to­dek­si kuu­li­joil­leen ja jopa ker­to­jal­leen. Kun val­he on si­säis­tet­ty, sen avul­la on mah­dol­li­suus hal­li­ta kan­sa­kun­tia vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä.

Yh­teis­kun­nas­sam­me vai­kut­taa il­miö, jos­sa auk­to­ri­teet­te­ja vas­tus­te­taan. Tämä kos­kee niin Raa­mat­tua kuin ajal­li­sia auk­to­ri­teet­te­ja. Jäl­kim­mäis­tä kos­kien, jopa tie­teel­li­ses­ti vää­rik­si osoi­te­tut asi­at saa­te­taan si­vuut­taa tuo­ta­es­sa omia nä­ke­myk­siä esiin. Riit­tä­vän pit­käl­le men­nes­sään val­he saa­vut­taa auk­to­ri­teet­ti­a­se­man, jota vain har­va us­kal­taa kri­ti­soi­da. Vie­lä suu­rem­pi va­hin­ko ta­pah­tuu, mi­kä­li Raa­mat­tu si­vuu­te­taan us­kon ja elä­män kor­keim­pa­na oh­jee­na.

Raa­ma­tus­sa mei­tä ke­ho­te­taan pu­hu­maan tot­ta. Kah­dek­san­nes­sa käs­kyis­sä to­de­taan: ”Älä lau­su vää­rää to­dis­tus­ta lä­him­mäi­ses­tä­si.” Ko­los­sa­lais­kir­jees­sä Paa­va­li ke­hot­taa to­den pu­hu­mi­seen: ”Äl­kää va­leh­del­ko toi­sil­len­ne. Olet­te­han rii­su­neet van­han mi­nän­ne kaik­ki­ne te­koi­neen” (Kol. 3:9).

Je­re­mia ei vai­en­nut Je­ru­sa­le­min tu­hon jäl­keen. Hän roh­kai­si kan­saa, ke­hot­ti ru­koi­le­maan myös vie­raal­la maal­la asuin­kau­pun­gin puo­les­ta. Hän ke­hot­ti työs­ken­te­le­mään, pe­rus­ta­maan per­hei­tä ja li­sään­ty­mään. Hän to­dis­ti Ju­ma­lan an­ta­van heil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von (Jer. 29:11).

Meil­lä­kin on toi­vo. ”Ju­ma­la ei ole ih­mi­nen: hän ei va­leh­te­le, hän ei muu­ta miel­tään” (4. Moos. 23:19). Juu­dan kan­sa sai Je­re­mi­an en­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti pa­la­ta ta­kai­sin lu­vat­tuun maa­han­sa. Saar­naa­jan kir­jan neu­vo on hyvä oh­je tä­nään­kin. ”Loh­dut­ta­va puhe an­taa elä­män­roh­keut­ta, pe­tol­li­nen sana mur­taa mie­len” (Sa­nanl. 15:4). Saam­me tu­kea ja loh­dut­taa toi­si­am­me an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mil­la.