Mau­no He­po­la

On­ko ys­tä­vä­si täy­del­li­nen ih­mi­nen tai lop­puu­ko ys­tä­vyy­te­si heti, kun huo­maat ys­tä­väs­sä­si ikä­viä piir­tei­tä? Luu­len, et­tä vas­tauk­se­si mo­lem­piin ky­sy­myk­siin on kiel­tä­vä: ys­tä­vyy­te­si kes­tää mo­nia heik­kouk­sia.

Vie­raas­sa ih­mi­ses­sä saat­ta­vat jot­kut asi­at är­syt­tää niin suu­res­ti, et­tei tuo­ta ih­mis­tä ai­na­kaan ys­tä­väk­si ha­lua. Kiel­tei­nen en­si­vai­ku­tel­ma voi kui­ten­kin ol­la vää­rä. Eh­kä näit en­sim­mäi­sek­si vain huo­noim­man puo­len hä­nes­tä.

Paa­va­li tun­nus­taa kir­jees­sään ga­la­ta­lai­sil­le (Gal. 4:12–20), et­tä en­si­vai­ku­tel­ma hä­nes­tä ei var­mas­ti­kaan ol­lut ko­vin suo­tui­sa. Ga­la­ta­lai­set oli­si­vat voi­neet in­ho­ta ja hal­vek­sia hän­tä. Hän sa­noo sen liit­ty­neen jo­hon­kin sai­rau­teen. Tämä vai­ku­tel­ma ei kui­ten­kaan es­tä­nyt ga­la­ta­lai­sia ot­ta­mas­ta vas­taan Paa­va­lin tuo­maa ilo­sa­no­maa. Ilo­sa­no­ma puo­les­taan syn­nyt­ti rak­kau­den ju­lis­ta­jaa koh­taan. Täl­lai­nen kä­si­tys Paa­va­lil­le jäi: ”otit­te mi­nut vas­taan kuin Ju­ma­lan en­ke­lin, kuin Kris­tuk­sen Jee­suk­sen – – oli­sit­te sil­loin an­ta­neet mi­nul­le vaik­ka sil­mät pääs­tän­ne, jos se oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta.” (Gal. 4:14, 15.)

Jos­kus ys­tä­vyys syys­tä tai toi­ses­ta hii­puu ajan myö­tä. Niin­kö kävi ga­la­ta­lais­ten ja Paa­va­lin ys­tä­vyy­del­le? ”Mis­sä tei­dän rie­mun­ne ja in­nos­tuk­sen­ne nyt on?” Paa­va­li ky­syy kir­jees­sään.

Ga­la­ti­an seu­ra­kun­tiin oli tul­lut toi­sen­lai­sia opet­ta­jia. Kun Paa­va­li oli opet­ta­nut, et­tä Kris­tus on lain lop­pu – toi­sin sa­no­en us­ko­vai­nen ei pää­se tai­vaa­seen Ju­ma­lan lain nou­dat­ta­mi­sel­la – nämä toi­set opet­ta­jat ha­lu­si­vat us­ko­vais­ten si­tou­tu­van la­kiin. He esit­ti­vät, et­tä täs­sä Paa­va­li on ereh­ty­nyt. Hei­dän ope­tuk­sen­sa sai Ga­la­ti­as­sa vas­ta­kai­kua, ja ys­tä­vyys Paa­va­lia koh­taan al­koi hii­pua.

Paa­va­li oli täs­tä huo­lis­saan. Ei niin­kään ys­tä­vyy­des­tä, vaan koko us­ko­mi­sen pe­rus­tas­ta. Se elä­mä, jon­ka Ju­ma­lan hen­ki syn­nyt­ti ga­la­ta­lai­sis­sa, oli Paa­va­lin mie­les­tä nyt kuo­le­mas­sa. Ei voi pyr­kiä tai­vaa­seen sekä la­kia nou­dat­ta­mal­la et­tä Kris­tuk­sen ar­mos­ta.

Paa­va­li toi­voo elä­män voit­ta­mis­ta ja ys­tä­vyy­den pa­laa­mis­ta: ”Rak­kaat lap­se­ni, tei­dän vuok­sen­ne mi­nun on jäl­leen kär­sit­tä­vä syn­ny­tys­tus­kia, kun­nes Kris­tus saa muo­don teis­sä. Kun­pa voi­sin ol­la nyt luo­nan­ne ja löy­tää oi­ke­an ää­nen­sä­vyn!” (Gal. 19–20.)

Saa­koon Kris­tus muo­don myös tä­män ajan ih­mi­sis­sä. Ar­mos­saan hän hy­väk­syy ih­mi­set omik­seen, vaik­ka kaik­ki ovat mo­nin ta­voin syn­ti­siä. On siis tär­ke­ää hy­väk­syä ar­mol­li­ses­ti myös toi­set, niin ys­tä­vät kuin vie­raam­mat­kin, hei­dän vi­ois­taan huo­li­mat­ta. Näin syn­tyy kes­ki­näi­nen rak­kaus, joka tu­kee tai­vas­mat­kal­la. Rak­kaus vah­vis­tuu, kun voi an­taa toi­sil­le an­teek­si vä­le­jä hier­tä­vät asi­at. An­taa­han tai­vaal­li­nen Isä­kin joka päi­vä kaik­ki syn­nit an­teek­si.