Sy­dä­men us­ko on SRK:n vies­tin­nän tee­ma al­ka­neel­le vuo­del­le 2022. Sa­na­pa­ri on tut­tu, sil­lä se löy­tyy Raa­ma­tus­ta. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa Roo­mas­sa asu­vil­le Ju­ma­lan lap­sil­le näin: ”Sy­dä­men us­ko tuo van­hurs­kau­den, suun tun­nus­tus pe­las­tuk­sen” (Room. 10:10).

Paa­va­li sa­noit­taa tuos­sa ly­hy­es­sä lau­sees­sa us­kon suu­ren mer­ki­tyk­sen. Us­kol­la ih­mi­nen voi omis­taa Kris­tuk­sen van­hurs­kau­den, joka kel­paa Ju­ma­lan edes­sä. Ih­mi­nen voi kel­va­ta Ju­ma­lal­le vain Kris­tuk­sen täh­den. Us­ko mer­kit­see myös tun­nus­tau­tu­mis­ta Kris­tuk­sen omak­si ja elä­mää hä­nen yh­tey­des­sään.

Elä­vä us­ko on omis­ta­jal­leen kaik­kein ar­vok­kain asia. Yk­sin­ker­tai­suu­des­saan ku­vaa­va on Jee­suk­sen ver­taus pel­toon kät­ke­tys­tä aar­tees­ta. Mies, joka löy­si aar­teen, myi kai­ken omai­suu­ten­sa ja os­ti tuon pel­lon. Mies ym­mär­si, et­tä mi­kään ei ole niin ar­vo­kas­ta kuin pel­los­sa ole­va aar­re. Us­kon lah­jan omis­ta­mi­nen ei ole hen­gel­li­nen har­ras­tus tai ko­din pe­rin­töä. Us­kol­la, joka ei ole sy­dä­men us­koa ja elä­vää us­koa, ei pe­las­tu­ta.

Sy­dä­men us­ko on ajan­koh­tai­nen, raa­ma­tul­li­nen ai­he. Sie­lun­vi­hol­li­nen ha­lu­aa ek­syt­tää Ju­ma­lan lap­sen luo­pu­maan sy­dä­men us­kos­ta. Hä­nel­le kel­pai­si us­ko, joka on ul­ko­nais­ta, ei elä­vää. Sie­lun­vi­hol­li­nen hou­kut­te­lee oma­la­ki­suu­teen: us­ko omal­la ta­val­la­si.

Koh­taam­me lä­him­mäi­siä, jot­ka ovat jät­tä­neet us­ko­vien jou­kon, mut­ta sa­no­vat yhä omis­ta­van­sa aar­teen. He ha­lu­a­vat ot­taa aar­teen, mut­ta ei­vät omis­taa pel­toa. Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa pel­to kät­ki kui­ten­kin aar­teen. Sa­mal­la ta­val­la on pe­las­tuk­sen lah­ja si­dok­sis­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja Kris­tuk­sen seu­ra­kun­taan. Ih­mi­nen, joka to­te­aa, et­tä ei tar­vit­se Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa us­ko­ak­seen, unoh­taa Ju­ma­lan sa­nan ja te­kee tyh­jäk­si us­kon­tun­nus­tuk­sen kol­man­nen koh­dan.

Raa­mat­tu ker­too Kris­tuk­sen ja hä­nen seu­ra­kun­tan­sa erot­ta­mat­to­mas­ta yh­tey­des­tä ku­vaa­vas­ti. Seu­ra­kun­taa ku­va­taan äi­ti­nä, joka syn­nyt­tää va­pai­ta lap­sia (Gal. 4:26). Toi­nen pu­hut­te­le­va kuva on Kris­tuk­sen ruu­miis­ta. Täs­sä ko­ko­nai­suu­des­sa Kris­tus on pää ja seu­ra­kun­ta on hä­nen ruu­miin­sa (Kol. 1:18). Ruu­mis ei ole ko­ko­nai­suus, jos nämä kak­si ir­ro­te­taan toi­sis­taan.

Toi­nen sy­dä­men us­koon liit­ty­vä Jee­suk­sen ver­taus on vii­ni­puu­ver­taus (Joh. 15:1–17). Puu ei syn­ny sii­tä, et­tä ok­sia tuo­daan yh­teen lä­jään. Ok­sat kas­va­vat puun run­gos­ta. Run­gol­la on puo­les­taan juu­ren­sa, jot­ka vä­lit­tä­vät elä­mää ja ra­vin­toa. Us­kon kaut­ta ih­mi­nen on lii­tet­ty Kris­tus-run­koon. Hän puo­les­taan ko­ko­aa ok­sat yh­teen, teh­den ne elä­vik­si. Elä­vän yh­tey­den merk­ki­nä run­gon ja ok­sien vä­lil­lä ovat he­del­mät. Mi­kä­li ih­mi­nen ir­tau­tuu täs­tä yh­tey­des­tä, hän on kuin ok­sa, joka kui­vet­tuu ja kuo­lee.