Vic Huh­ta

Kel­lo on 01.25. Ma­kaan he­reil­lä vuo­tees­sa­ni ja kat­se­len kat­toa. Vii­mei­set kak­si­kym­men­tä­vii­si vuot­ta ovat vir­ran­neet ohi kuin kuo­hu­va joki, ja mie­leen tu­lee väis­tä­mät­tä van­he­ne­mi­nen. Miel­tä ja sie­lua kal­vaa aja­tus ke­hon heik­ke­ne­mi­ses­tä ja nuo­rek­kaan ul­ko­nä­ön hii­pu­mi­ses­ta. Voi­mat vä­he­ne­vät, ja yk­sin­ker­tai­set­kin as­ka­reet tun­tu­vat ra­sit­ta­van van­ho­ja lui­ta. Pei­liin kat­so­es­sa­si hät­käh­dät, kun siel­tä ei kat­so­kaan vas­taan nuo­ri ih­mi­nen vaan ryp­pyi­nen, har­maan­tu­nut ja kel­ta­ham­pai­nen olen­to. Sil­mät ovat kai­hien hä­mär­tä­mät ja pos­ket roik­ku­vat. Pei­lis­sä nä­kyy vuo­sien uu­vut­ta­ma ih­mi­nen.

Mie­lee­si tul­vah­taa suru, kun muis­tat, kuin­ka help­poa oli ol­la nuo­ri. Muis­tat, mil­lais­ta oli ol­la lap­si, ja ta­ker­rut epä­toi­voi­ses­ti sii­hen on­nen mu­ru­seen – loh­dun läh­tee­seen maa­il­mas­sa, mis­sä rau­haa on yh­tä vä­hän kuin vih­re­ää ruo­hoa lu­men peit­tä­mäl­lä vuo­rel­la. Tie­tys­ti kaik­ki van­he­ne­vat. Ku­kaan ei pys­ty pa­ke­ne­maan väis­tä­mä­tön­tä, lo­pu­ton­ta ja kes­key­ty­mä­tön­tä ajan kul­kua.

Kan­nat tu­le­vai­suu­den pai­no­las­tia har­teil­la­si kuin At­las maa­pal­loa se­läs­sään. Aja­tus hät­käh­dyt­tää: oli­si pa­rem­pi kuol­la nuo­re­na kuin elää van­hak­si.

Mut­ta vaik­ka edes­sä on ikään­ty­mi­nen, kuo­le­ma ei pe­lo­ta, kos­ka Ju­ma­la on tur­va­na­si. Kyy­nel vie­räh­tää pos­kel­le, kun alat miet­tiä, ovat­ko nämä poh­din­nat edes jär­ke­viä tai koh­tuul­li­sia.

Kuo­li­sit­ko mie­luum­min nuo­re­na kuin eläi­sit van­hak­si yh­des­sä rak­kai­den lä­heis­te­si kans­sa?

Et tie­ten­kään. Oli­sit­ko to­si­aan niin it­se­käs? Et ole. Ja to­ki­han ikään­ty­mi­nen on jol­la­kin ta­paa kau­nis­ta­kin – saa iloi­ta us­kos­ta ja pe­rus­taa per­heen, ko­kea ra­kas­tu­mi­sen seik­kai­lun ja naut­tia vuo­tui­sis­ta juh­la­het­kis­tä, kär­siä ki­pua ja op­pia sii­tä, ko­kea elä­män on­nea ja ki­hel­möi­vää toi­voa. Nämä asi­at ve­tä­vät ran­kat aja­tuk­set ulos pi­mey­den pyör­teis­tä.

Syn­kim­pi­nä­kin het­ki­nä­kin on ole­mas­sa eläh­dyt­tä­vä toi­vo. Se on ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo, ei­kä se ole pelk­kä toi­vo, sil­lä tie­däm­me et­tä se on tot­ta. Se to­tuus lois­taa kuin kynt­ti­lä pi­me­äs­sä tun­ne­lis­sa ja oh­jaa mei­tä eteen­päin.

Nyt ikään­ty­mi­nen näyt­tää­kin kut­su­val­ta ja läm­pi­mäl­tä. Se on kuin tur­val­li­nen syli Ju­ma­lan hoi­dos­sa. Ja vaik­ka ian­kaik­ki­suus kut­suu kirk­kaa­na, jo­kai­nen uu­si aa­mu maan pääl­lä on lah­ja. Ys­tä­vien nau­ru, ko­et­te­le­mus­ten ope­tuk­set, rak­kau­den ja per­heen suo­ma ilo – kaik­ki tämä on pien­tä esi­ma­kua tu­le­vas­ta suu­res­ta ilos­ta. Ikään­ty­mi­nen ei siis ole­kaan pelk­kää rap­pi­o­ta, vaan sitä et­tä saa elää Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­sa sii­hen saak­ka, kun Hän kut­suu mei­dät ko­tiin.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Voi­ce on Zi­o­nin ko­lum­ni­na syys­kuus­sa 2025.