Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa on kir­ja, joka on Bib­li­as­sa ni­met­ty Je­re­mi­an Va­li­tus­vir­sik­si. Sii­nä kir­joit­ta­ja, pro­feet­ta Je­re­mia va­lit­taa vuon­na 586 eKr. ta­pah­tu­nut­ta Je­ru­sa­le­min hä­vi­tys­tä.

Var­mas­ti se oli sur­kea näky, joka avau­tui ih­mis­ten sil­mien eteen. ”Voi mi­ten yk­sin on­kaan nyt kau­pun­ki”, ku­vai­lee Je­re­mia en­nen niin yl­vään kau­pun­gin tu­hou­tu­mis­ta, jon­ka Ju­ma­la oli sal­li­nut. (Val. 1:1) ”Tämä ta­pah­tui pro­feet­to­jen syn­tien täh­den, pap­pien rik­ko­mus­ten täh­den. He vuo­dat­ti­vat kau­pun­gis­sa vi­at­to­mien ver­ta” (Val. 4:13).

Hen­ki sen­tään sääs­tyi

Hä­vi­tyk­sen näh­nee­nä Je­re­mia kat­soo kui­ten­kin toi­veik­kaa­na eteen­päin: ”Her­ran ar­moa on se, et­tä vie­lä eläm­me” (Val. 3:22). Vas­toin­käy­mis­ten kes­kel­lä mo­nes­ti kir­kas­tuu, kuin­ka suu­ri on elä­män lah­ja. On­net­to­muu­des­ta pe­las­tu­nut saat­taa saa­da sen ym­mär­ryk­sen, et­tä Ju­ma­la oli en­ke­lei­neen var­je­le­mas­sa.

Jos­kus kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä ”oli­pa mi­nul­la tuu­ria”. Ih­mi­sen elä­män­lan­ka ei ole min­kään tuu­rin va­ras­sa, vaan jo­kai­nen as­kel on Ju­ma­lan kä­sis­sä. Ju­ma­la an­taa on­nen ja sal­lii on­net­to­muu­den, mut­ta Ju­ma­la ei ole kiu­saa­ja pa­huu­teen, niin kuin apos­to­li Jaa­kob sii­tä kir­jees­sään kir­joit­taa (Jaak. 1:13).

Kii­tol­li­suus ian­kaik­ki­ses­ta aar­tees­ta

Ku­nin­gas Daa­vid oli kii­tol­li­nen Ju­ma­lan lah­jois­ta: ”Kii­tä Her­raa sie­lu­ni ja kaik­ki mitä mi­nus­sa on hä­nen py­hää ni­me­än­sä. Kii­tä Her­raa sie­lu­ni ja älä unoh­da mitä hy­vää hän mi­nul­le teh­nyt on” (Ps. 103:1–2).

Kii­tok­sen ai­hee­na ei Daa­vi­dil­la ol­lut en­si­si­jai­ses­ti nämä ajal­li­set lah­jat, vaan en­nen kaik­kea ian­kaik­ki­set aar­teet.

Iloa tur­han mur­heen si­jaan

Ih­mi­nen saat­taa jos­kus nään­nyt­tää it­sen­sä mur­heil­la, joi­ta voi sa­noa tur­hik­si mur­heik­si. On asi­oi­ta, joi­hin voi vai­kut­taa, mut­ta on myös asi­oi­ta, joi­ta mu­reh­ti­mi­nen ei vie yh­tään eteen­päin.

Jee­sus ke­hot­ti kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja: “Ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne.” (Matt. 6:26).

Us­ko­mis­ta­kaan ei Ju­ma­la ole aset­ta­nut ih­mi­sel­le taa­kak­si. Kai­kil­la on lupa tun­tea sa­man­lais­ta iloa, ku­ten Eti­o­pi­an ku­nin­gat­ta­ren ka­ma­ri­pal­ve­li­ja saa­tu­aan us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si: “hän jat­koi iloi­se­na mat­kaan­sa” (Apt. 8:39). Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­mo­e­van­ke­liu­mi oli se voi­ma, joka aut­toi hän­tä iloit­se­maan.

Vaa­rat ja on­net­to­muu­det pu­hut­te­le­vat

Pro­feet­ta Je­re­mia kir­joit­taa: ”Sinä olet ai­noa tur­va­ni, kun on­net­to­muu­den päi­vä tu­lee.” (Jer. 17:17).

Vaa­ro­jen ja on­net­to­muuk­sien kes­kel­lä ih­mi­nen kai­paa tur­vaa. Ju­ma­la pu­hut­te­lee ja kut­suu ar­mo­val­ta­kun­taan­sa nii­den kaut­ta.

Moni on teh­nyt mie­les­sään pa­ran­nuk­sen lu­pauk­sia kuo­le­man­vaa­ran kes­kel­lä. Lii­an moni on unoh­ta­nut an­ta­man­sa lu­pauk­set, kun vaa­ra on kai­kon­nut.

Ar­mo ei ole tar­jol­la ai­na

Ju­ma­lan ar­mo ei ole ai­na ja kaik­ki­al­la tar­jol­la, ei­kä Ju­ma­lan hen­ki nuh­te­le ih­mis­tä ikui­ses­ti (Bib­lia 1. Moos. 6:3). Sen vuok­si Ju­ma­lan Sana ke­hot­taa ole­maan ah­ke­ra ja kuu­li­ai­nen sil­loin, kun Ju­ma­la pu­hut­te­lee (Ilm. 3:19).

Ih­mi­nen voi jou­tua tot­te­le­mat­to­muu­den kaut­ta paa­tu­muk­sen rau­haan. Voi käy­dä niin­kin, et­tä Ju­ma­la ei an­na enää pa­laa­mi­sen ar­moa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­mo­kut­sua vie­lä kuu­lu­te­taan. Jos kuu­let tä­män kut­sun, niin ole sil­le kuu­li­ai­nen.

Ker­ran tu­lee päi­vä, jol­loin ”ovet ka­tua vas­taan sul­je­taan” (Saar. 12:4), jol­loin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­la ole­vil­le ei enää saar­na­ta an­teek­si­an­ta­mus­ta.

Us­ko­vai­nen muis­taa Ju­ma­laa hy­vi­nä päi­vi­nä

Us­ko­vai­sel­la ih­mi­sel­lä on kui­ten­kin ai­na tur­va evan­ke­liu­mis­sa ja iki­ai­ko­jen Ju­ma­las­sa. Hä­nen lu­pauk­sen­sa pi­tä­vät. Ju­ma­lan lap­si ha­lu­aa tur­va­ta tai­vaal­li­seen Isään­sä myös myö­tä­käy­mis­ten kes­kel­lä. Hä­nel­tä tu­lee kaik­ki hyvä an­to ja täy­del­li­nen lah­ja, niin kuin sii­tä Jaa­kob kir­joit­taa (Jaak. 1:17).

Kan­nat­taa pi­tää kiin­ni evan­ke­liu­min lu­pauk­sis­ta elä­män lop­puun as­ti. Vain us­ko­mal­la pää­see tai­vaa­sen.

Aa­po Mä­en­pää

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 9.5.2018