Vanhassa testamentissa on kirja, joka on Bibliassa nimetty Jeremian Valitusvirsiksi. Siinä kirjoittaja, profeetta Jeremia valittaa vuonna 586 eKr. tapahtunutta Jerusalemin hävitystä.
Varmasti se oli surkea näky, joka avautui ihmisten silmien eteen. ”Voi miten yksin onkaan nyt kaupunki”, kuvailee Jeremia ennen niin ylvään kaupungin tuhoutumista, jonka Jumala oli sallinut. (Val. 1:1) ”Tämä tapahtui profeettojen syntien tähden, pappien rikkomusten tähden. He vuodattivat kaupungissa viattomien verta” (Val. 4:13).
Henki sentään säästyi
Hävityksen nähneenä Jeremia katsoo kuitenkin toiveikkaana eteenpäin: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val. 3:22). Vastoinkäymisten keskellä monesti kirkastuu, kuinka suuri on elämän lahja. Onnettomuudesta pelastunut saattaa saada sen ymmärryksen, että Jumala oli enkeleineen varjelemassa.
Joskus kuulee sanottavan, että ”olipa minulla tuuria”. Ihmisen elämänlanka ei ole minkään tuurin varassa, vaan jokainen askel on Jumalan käsissä. Jumala antaa onnen ja sallii onnettomuuden, mutta Jumala ei ole kiusaaja pahuuteen, niin kuin apostoli Jaakob siitä kirjeessään kirjoittaa (Jaak. 1:13).
Kiitollisuus iankaikkisesta aarteesta
Kuningas Daavid oli kiitollinen Jumalan lahjoista: ”Kiitä Herraa sieluni ja kaikki mitä minussa on hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa sieluni ja älä unohda mitä hyvää hän minulle tehnyt on” (Ps. 103:1–2).
Kiitoksen aiheena ei Daavidilla ollut ensisijaisesti nämä ajalliset lahjat, vaan ennen kaikkea iankaikkiset aarteet.
Iloa turhan murheen sijaan
Ihminen saattaa joskus näännyttää itsensä murheilla, joita voi sanoa turhiksi murheiksi. On asioita, joihin voi vaikuttaa, mutta on myös asioita, joita murehtiminen ei vie yhtään eteenpäin.
Jeesus kehotti katsomaan taivaan lintuja: “Eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” (Matt. 6:26).
Uskomistakaan ei Jumala ole asettanut ihmiselle taakaksi. Kaikilla on lupa tuntea samanlaista iloa, kuten Etiopian kuningattaren kamaripalvelija saatuaan uskoa omat syntinsä anteeksi: “hän jatkoi iloisena matkaansa” (Apt. 8:39). Jumalan valtakunnan armoevankeliumi oli se voima, joka auttoi häntä iloitsemaan.
Vaarat ja onnettomuudet puhuttelevat
Profeetta Jeremia kirjoittaa: ”Sinä olet ainoa turvani, kun onnettomuuden päivä tulee.” (Jer. 17:17).
Vaarojen ja onnettomuuksien keskellä ihminen kaipaa turvaa. Jumala puhuttelee ja kutsuu armovaltakuntaansa niiden kautta.
Moni on tehnyt mielessään parannuksen lupauksia kuolemanvaaran keskellä. Liian moni on unohtanut antamansa lupaukset, kun vaara on kaikonnut.
Armo ei ole tarjolla aina
Jumalan armo ei ole aina ja kaikkialla tarjolla, eikä Jumalan henki nuhtele ihmistä ikuisesti (Biblia 1. Moos. 6:3). Sen vuoksi Jumalan Sana kehottaa olemaan ahkera ja kuuliainen silloin, kun Jumala puhuttelee (Ilm. 3:19).
Ihminen voi joutua tottelemattomuuden kautta paatumuksen rauhaan. Voi käydä niinkin, että Jumala ei anna enää palaamisen armoa. Jumalan valtakunnan armokutsua vielä kuulutetaan. Jos kuulet tämän kutsun, niin ole sille kuuliainen.
Kerran tulee päivä, jolloin ”ovet katua vastaan suljetaan” (Saar. 12:4), jolloin Jumalan valtakunnan ulkopuolella oleville ei enää saarnata anteeksiantamusta.
Uskovainen muistaa Jumalaa hyvinä päivinä
Uskovaisella ihmisellä on kuitenkin aina turva evankeliumissa ja ikiaikojen Jumalassa. Hänen lupauksensa pitävät. Jumalan lapsi haluaa turvata taivaalliseen Isäänsä myös myötäkäymisten keskellä. Häneltä tulee kaikki hyvä anto ja täydellinen lahja, niin kuin siitä Jaakob kirjoittaa (Jaak. 1:17).
Kannattaa pitää kiinni evankeliumin lupauksista elämän loppuun asti. Vain uskomalla pääsee taivaasen.
Aapo Mäenpää
Julkaistu Siionin Lähetyslehdessä 9.5.2018
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys