Jos­kus kyl­mä tuu­len­vi­re au­kai­see sil­mä­ni kat­se­le­maan kor­ke­al­la huo­ju­via puun­lat­vuk­sia. Tai­vaal­la kuu­lu­va lin­nun ää­ni tai uk­ko­sen jy­räh­dys saa het­kek­si tä­hyi­le­mään tai­vaal­le. Nor­maa­lis­ti kat­se py­syy ma­ta­lam­mal­la ta­sol­la. Kat­se­len, mi­hin as­tun ja mitä ym­pä­ril­lä­ni ta­pah­tuu. Suu­rim­man osan päi­väs­tä kul­jen nenä tiu­kas­ti koh­ti maa­ta.

Kau­an sit­ten sain ma­koil­la pat­jal­la lat­ti­al­la kuu­kau­si­tol­kul­la ja kat­sel­la maa­il­maa ai­van toi­ses­ta pers­pek­tii­vis­tä kuin nor­maa­lis­ti. Sii­nä maa­tes­sa­ni las­kin lä­hi­pui­den ok­sil­la roik­ku­via kä­py­jä. Näin lat­ti­al­la pie­net­kin ros­kat, joi­ta nor­maa­lis­ti en oli­si huo­man­nut. Näin las­ten lei­kit aa­mus­ta il­taan ja pää­sin hei­dän niin vil­pit­tö­mään aja­tus­maa­il­maan kä­sik­si. Kuin­ka nuo lap­set näyt­ti­vät­kin isoil­ta ja kuin­ka pal­jon he huo­leh­ti­vat mi­nus­ta!

Kii­ret­tä ei ol­lut, ja aja­tus­maa­il­ma rau­hoit­tui kum­mas­ti. Seu­ra­sin elä­mää kat­se ylös­päin; las­kin jopa ok­sat olo­huo­neen kat­to­pa­ne­leis­ta. Raa­ha­sin yöl­lä it­se­ni keit­ti­öön ja yri­tin saa­da juo­ma­pul­lon pöy­däl­tä. Kat­se­lin ruo­ka­pöy­dän kan­si­le­vyn poh­jas­sa ole­via las­ten sor­men­jäl­kiä. En­pä nii­tä ol­lut en­nen huo­man­nut. Tis­ki­ko­neen al­la näyt­ti ole­van jo­kin pie­ni las­ten lelu. Kel­lo sei­näl­lä ti­kit­ti se­kun­te­ja ta­sai­seen tah­tiin. Huo­men­na oli­si taas uu­si päi­vä: mitä se toi­si tul­les­saan? Kun­pa pää­si­sin kun­nol­la liik­ku­maan, hai­kai­lin. Ryö­min ta­kai­sin olo­huo­nee­seen, kään­nyin ham­mas­ta pur­ren se­läl­le­ni ja kat­se­lin taas tu­tuk­si käy­nyt­tä kat­toa. Mie­tin elä­mää ja nii­tä, jot­ka vuo­des­ta toi­seen ma­kaa­vat sai­rau­den vuok­si vuo­teen van­ki­na. Kat­soin ulos täh­tiä ja kuu­ta ja ih­met­te­lin, kuin­ka kau­nii­ta ne ovat­kaan. Huo­kai­sin ja sul­jin sil­mä­ni; et­sin asen­toa, jos­sa uni ot­tai­si hel­lään huo­maan­sa...

Kuin­ka no­pe­as­ti nuo ajat unoh­tu­vat­kaan! Taas on kii­re töis­sä ja va­paal­la. En­ti­nen, to­del­la ka­pea kat­se­a­lue, on taas val­lan­nut päi­vä­ni. Juok­su­jal­kaa vii­kos­ta toi­seen taas men­nään. Stres­siä ja ki­re­ää pin­naa. Tius­ki­mi­sia ja le­vot­to­muut­ta. Ai­ka­tau­lu­pai­nei­ta. Tun­tuu, et­tä yh­del­le mie­hel­le on an­net­tu lii­kaa taas ker­ran: kun yh­den hom­man saan teh­tyä, on kak­si muu­ta jo tu­los­sa ti­lal­le. Au­tot­kin reis­tai­lee. Mi­ten oi­kein sel­vi­än ja ker­ke­än? Mis­tä ai­kaa per­heel­le­ni? On­ko osa kii­rees­tä it­se ai­heu­tet­tua? Var­mas­ti on, ai­na­kin mi­nun ta­pauk­ses­sa­ni.

Tätä muis­tel­les­sa­ni tein taas lu­pauk­sia: Eh­kä­pä en me­ne­kään en­si lau­an­tai­na töi­hin. An­nan ai­kaa per­heel­le­ni, kuun­te­len kuu­lu­mi­sia. Eh­kä ihail­laan täh­ti­tai­vas­ta, kat­sel­laan tai­vaan ih­mei­tä. Lu­ki­sin­ko lap­sil­le, kuin­ka Luo­ja loi tai­vaan, maan, kuun ja täh­det, kai­ken ym­pä­ril­lä ole­van ja sen­kin, jota em­me näe?

Sii­nä­pä kii­ree­tön­tä ja oi­ke­aa te­ke­mis­tä: kat­sel­la yh­des­sä per­heen kans­sa koh­ti tai­vas­ta.