Suur­ta so­vi­tus­päi­vää on usein kut­sut­tu Van­han tes­ta­men­tin pit­käk­si­per­jan­taik­si. Is­ra­e­lin kan­san kes­kuu­des­sa ky­sei­seen päi­vään si­säl­tyi Her­ran Moo­sek­sel­le an­ta­man mää­räyk­sen mu­kaan paas­to­a­mi­nen sekä ylim­mäi­sen pa­pin toi­mit­ta­ma so­vi­tu­suh­ri. Päi­vää vie­tet­tiin ker­ran vuo­des­sa, seit­se­män­nen kuun kym­me­nen­te­nä päi­vä­nä (3. Moos. 23:26–27).

Sy­dä­men paas­to

Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa on sel­keä evan­ke­liu­mi­kir­joit­ta­jien ku­vaus pit­käs­tä­per­jan­tais­ta ja sii­hen liit­ty­väs­tä Uh­ri­ka­rit­sas­ta, Jee­suk­ses­ta (Mark. 15:21–32). Pit­kään­per­jan­tai­hin ja pää­si­äis­tä edel­tä­vään ai­kaan liit­tyy myös meil­lä tä­män päi­vän kris­ti­tyil­lä paas­ton ai­ka.

Paas­to­nai­kaan liit­tyy ka­tu­mus­ta syn­tiem­me täh­den. Saam­me myös tut­kia Ju­ma­lan py­hyyt­tä ja rak­kaut­ta, joka nä­kyy Kris­tuk­sen kär­si­mi­ses­sä ja kuo­le­mas­sa. Sy­dä­men kris­tit­ty ym­mär­tää us­kon kaut­ta, et­tä sy­dä­men paas­to on ul­ko­nai­sia merk­ke­jä tär­ke­äm­pää. Paas­to­na­jan lop­puo­saa voi kut­sua sy­vän paas­ton vai­heek­si, jol­loin on tär­ke­ää muis­taa Kris­tuk­sen kär­si­mys­tä. Hän kan­toi syn­tim­me ja hä­net uh­rat­tiin mei­dän puo­les­tam­me.

Kaik­kein py­hin

Suu­ren so­vi­tus­päi­vän so­vi­tuk­sen toi­mit­ti ylim­mäi­nen pap­pi. Vain Aa­ron pap­pi­na saat­toi men­nä py­häk­kö­tel­tan si­sä­o­saan vä­li­ver­hon taak­se, lii­to­nar­kun eteen. Hä­nen tuli pe­sey­tyä ja pu­keu­tua tul­les­saan kaik­kein py­him­pään. Hän tuli suo­rit­ta­maan so­vi­tus­me­no­ja it­sen­sä, su­kun­sa ja kan­san­sa edes­tä (3. Moos. 16:17).

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä on kuva ylim­mäi­ses­tä pa­pis­ta, Jee­suk­ses­ta (Hepr. 4:14). Hän on kul­ke­nut kär­si­mys­tien Uh­ri­ka­rit­sa­na. Hän on avan­nut tien kaik­kein py­him­pään. Hä­nen kaut­taan kul­kee tie Isän ko­tiin, tai­vaa­seen. ”Jee­sus vas­ta­si: Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Ei ku­kaan pää­se Isän luo muu­ten kuin mi­nun kaut­ta­ni.” (Joh. 14:6.)

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja ku­vaa kaik­kein py­hin­tä, jos­sa lii­to­nark­ku si­jait­si. Lii­to­nar­kus­sa oli man­naa si­säl­tä­vä as­tia ja Aa­ro­nin sau­va, joka puh­ke­si leh­teen, sekä lii­ton tau­lut (Hepr. 9:4). Aa­ron priis­koit­ti son­nin ver­ta sekä syn­tiuh­ri­pu­kin ver­ta lii­to­nar­kun pääl­le ja ar­kun eteen maa­han. Sa­moin hä­nen tuli toi­mit­taa uh­rie­läin­ten ve­rel­lä koko py­hä­kön ja ul­ko­na ole­van alt­ta­rin puh­dis­tus­me­not. (3. Moos. 16:14–19.)

Jee­suk­sen puh­dis­ta­va veri

Kuva Van­han lii­ton py­häk­kö­tel­tan ja kaik­kein py­him­män sekä alt­ta­rin priis­koi­tuk­ses­ta on tär­keä. Ky­sees­sä on esi­ku­va Uu­den lii­ton ve­ren priis­koi­tuk­ses­ta. Ju­ma­lan ai­no­an Po­jan, Jee­suk­sen, veri on vuo­ta­nut Gol­ga­tal­la mei­dän ja kaik­kien ih­mis­ten puo­les­ta. Hä­nen val­ta­kun­nas­saan yhä kuu­lu­te­taan Py­hän Hen­gen an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­no­maa hä­nen ni­mes­sään ja ve­res­sään. Ar­mo­alt­ta­rin ää­rel­lä saa ka­tu­va syn­ti­nen kuul­la Uh­ri­ka­rit­san eli Jee­suk­sen ve­ren ää­nen.

Pit­kän­per­jan­tain ta­pah­tu­mat ku­vaa­vat, kuin­ka kes­ki­päi­vän ai­kaan au­rin­ko pi­me­ni ja pi­meys tuli maan yl­le. Temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kes­kel­tä kah­tia. (Luuk. 23:44–45.) Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man mer­ki­tys on suu­ri. Tie py­häk­kö­tel­tas­sa vä­li­ver­hon taak­se, kaik­kein py­him­pään, oli avau­tu­nut ylim­mäi­sen pa­pin, Jee­suk­sen, ris­tin­kuo­le­man kaut­ta.

Syn­ni­tön uh­ri

Is­ra­e­lin kan­sa ja pa­pit viet­ti­vät ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta ja uh­ra­si­vat eri­lai­sia polt­touh­re­ja syn­tien­sä täh­den päi­vit­täin. Vuo­sit­tain oli myös tämä suu­ri so­vi­tus­päi­vä. Aa­ro­nin teh­tä­vä­nä oli puh­dis­tus­me­no­jen jäl­keen ot­taa elä­vä puk­ki. Aa­ro­nin tuli lait­taa kä­det tä­män yl­le ja tun­nus­taa sii­nä is­ra­e­li­lais­ten kaik­ki syn­nit. Puk­ki sai kan­taa is­ra­e­li­lais­ten syn­nit asu­mat­to­mil­le seu­duil­le. (3. Moos.16:20–21.)

Ylim­mäi­nen pap­pi oli sa­mal­la ta­val­la syn­ti­nen kuin muut­kin pa­pit ja kan­sa. Mut­ta Jee­sus oli syn­ni­tön: ”Toi­sin kuin mui­den yli­pap­pien, hä­nen ei tar­vit­se päi­vit­täin uh­ra­ta en­sin omien syn­tien­sä ja sit­ten kan­san syn­tien so­vit­ta­mi­sek­si. Hän on an­ta­nut ker­ta­kaik­ki­sen uh­rin uh­ra­tes­saan it­sen­sä.” (Hepr. 7:27.) Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn täh­den ei enää tar­vi­ta Van­han lii­ton uh­ri­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen kal­tai­sia ul­ko­nai­sia uh­ri­me­no­ja. Kris­tus on Ju­ma­lal­le kel­paa­va, täy­del­li­nen ja ikui­ses­ti pä­te­vä uh­ri.

Tai­vaan man­nan omis­ta­jia

Ju­ma­lan ai­noa Poi­ka, Jee­sus Kris­tus, on kan­ta­nut syn­ti­kuor­mam­me. Kaik­keen, mikä on Jee­suk­sen ve­rel­lä so­vi­tet­tu, voi liit­tää ju­ma­lan­pal­ve­luk­sem­me syn­nin­tun­nus­tuk­sen sa­nat: Niin kau­ka­na kuin itä on län­nes­tä, niin kau­as hän siir­tää syn­tim­me (Ps. 103:12). Kol­man­nen Moo­sek­sen kir­jan ku­vaus puh­dis­tus­me­nois­ta ja so­vi­tuk­ses­ta tuo­vat väis­tä­mät­tä sy­dä­meen myös Il­mes­tys­kir­jan ku­van us­ko­vai­sis­ta, jot­ka ovat osal­li­sia Py­hän Hen­gen pap­pei­na evan­ke­liu­min työs­tä ja elä­väs­tä ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­ta.

Us­ko­vai­set saa­vat it­se omis­taa tai­vaan man­naa, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta: ”Kei­tä nämä val­ke­a­vaat­tei­set ovat? – – Nämä ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta. He ovat pes­seet vaat­teen­sa ja val­kais­seet ne Ka­rit­san ve­res­sä. Sen täh­den he ovat Ju­ma­lan val­tais­tui­men edes­sä ja pal­ve­le­vat hän­tä hä­nen py­hä­kös­sään päi­vin ja öin, ja hän, joka is­tuu val­tais­tui­mel­la, on le­vit­tä­nyt telt­tan­sa hei­dän yl­leen” (Ilm. 7:13–15).

Juha Sep­pä­lä

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 3. Moos. 16

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2014.