Krista Simonson
On vuosi 2015. Olemme matkalla suviseuroihin, jotka ovat noin tunnin matkan päässä Saskatoonin kodistamme. Ojennan kynän ja lehtiön vieressäni istuvalle tyttärelleni. Voisitko kirjoittaa muistiin tämän rivin?
"Kuperran sydämeni kädet suojaamaan pikkuruista valoa."
Minne menenkin, minulla on kynä valmiina tallentamaan sanan, rivin, kokonaisen runon juuri siinä hetkessä. Tai oikeastaan puhelin on tätä nykyä kynäni. Peukaloni vilistävät edestakaisin näytön näppäimillä. Mutta sanon edelleen, että ”otan kynän käteeni”.
Kun äsken kävin ruokakaupassa, ”kynäni” hihkaisi minulle juuri kun olen kääntämässä autoa pysäköintiruutuun. Siinä minä sitten istuin pitkän tovin – vaikka minähän aioin vain pikaisesti pistäytyä kaupassa… Kynälläni on omat suunnitelmansa.
Kun lapset ovat aamulla lähteneet kouluun, istun usein sohvalla kahvimuki toisessa kädessä ja ”puhelinkynä” toisessa. Evernote-sovelluksessani on satoja ja taas satoja tekstejä, ja Google Docs- ja Word-kansioni ovat pullollaan runoja, romaanien alkuja ja päiväkirjamerkintöjä.
Jo lapsena rakastin kirjoittamista. Varhaisimmat muistoni ovat toiselta luokalta. Opettaja pyysi minut luokan eteen lukemaan tarinani, joka kertoi vallattomasta koiranpennusta. En tiedä, miten oikein selvisin siitä, mutta ääni väristen ja polvet tutisten luin tarinani. Luokkatoverini nauroivat niissä kohdissa, jotka minustakin olivat hauskimpia.
Niin nuorena löysin tämän taianomaisen ilon. Se oli uusi tapa saada yhteys muihin ihmisiin ja uusi tapa leikkiä. Pystyin luomaan uudenlaisia maailmoita ja uutta elämää.
Nuorena aikuisena kirjoitin kyllä ”kynälläni” koulutehtäviä, mutta en muuta. En muista mitään erityistä syytä tähän. Käteni unohti, miltä kynä oli tuntunut kämmentäni vasten. Unohtui myös se hiljainen rapina, jonka myötä sanat olivat purkautuneet kynän terästä paperille.
Vasta vuosien päästä aloin kirjoittaa uudelleen. Käsittelemättömät surut riipoivat mieltäni aiheuttaen ahdistusta ja sekavia tunteita. En tiedä, mikä sai minut silloin taas tarttumaan kynään. Auttoikohan minua juuri se, että pystyin purkamaan mietteeni paperille?
Kirjoittamisesta on tullut minulle rakas tapa ja päivittäinen työväline. Sen avulla pyyhin pois, pohdin ja käsittelen ajatuksiani, tunteitani ja elämää.
Kaikella on aikansa
Pimeys haihtuu
metsä avartuu
muuttuu niityksi –
aurinko, lempeä tuuli
heinän ja lehtien hiljainen kahina.
Pajun oksalla kerttunen avaa suunsa.
Sävelet kohoavat taivaalle
laskeutuvat leijuen
liljojen ja malvojen sekaan ja näihin
ojennettuihin käsiini.
Siivet värisevät ja kohoavat
pieni jalka osoittaa
kohti tuttua nahkahihnaa
tuttua puukehystä.
Nauhat ovat tiukat
sateisten päivienkin jälkeen.
On aika ripustaa
harppu paikalleen
ja aika kurottaa se taas käteen.
Jäykät somet rentoutuvat
saavat tuntuman.
Suuni avautuu
kuten kerttusella.
Kiitän Sinua! Kiitän Sinua!
linnun laulu täydellisenä
omani epävireisenä
(ei haittaa).
Täydellinen
– tämä hetki
juuri sellaisena kuin se on.
Hän on tehnyt kaiken kauniin ajallaan.
Teksti on julkaistu Voice of Zionissa lokakuussa 2024
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys