Abraham on vanhin Raamatun tunnetuista patriarkoista. Kaksi muuta olivat hänen poikansa Isak ja tämän poika Jakob. Tuntemattomampi se sijaan oli Abrahamin isä Terah ja hänen kaksi veljeään Naahor ja Haran. He asuivat Kaldean Urissa, nykyisen Irakin seudulla. Samalla suunnalla sijaitsi muinainen Babylonia. Siellä ihmiset alkoivat rakentaa tornia, joka ulottuisi taivaaseen saakka. Tästä ajatuksesta Jumala ei pitänyt ja niinpä hän päätti vaikeuttaa ihmisten välistä yhteistoimintaa sekoittamalla kansojen kielet (1. Moos. 11).
Ilmeisesti tämän seurauksena Abraham kokosi sukuaan ja lähti vaeltamaan Eufrat-joen vartta luoteeseen uusille asuinseuduille. Mukaan lähtivät ainakin Saara-vaimo, Terah-isä ja Haran-veljen poika Lot perheineen. Haran itse kuoli jo varsin nuorena. Hänen tyttärensä Milka oli avioitunut Abrahamin toisen veljen Nahorin kanssa, mutta he jäivät Kaldean Uriin. Noin 900 kilometrin vaelluksen jälkeen löytyi Haranista kaupunki, johon Abraham sukunsa kanssa asettui. Harranissa olon aikana Abrahamin isä Terah kuoli.
Abraham seurasi Jumalan kutsua
Harranissa Jumala kutsui Abrahamia ja kehotti häntä jättämään vakiintuneen asuinpaikan ja lähtemään kohti tuntematonta: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 12:1). Tämä tiesi yli 600 kilometrin vaivalloista vaellusta läpi outojen ja karujen seutujen. Abraham oli jo 75 vuoden ikäinen. Matka johti Jordan-virran varsia seuraillen kohti etelää ja päättyi viimein Negevin autiomaan lähelle. Seutu ei ollut erityisen hedelmällistä lammastaloutta ajatellen. Abraham väkineen joutui välillä siirtymään nälänhädän ajamana aina Egyptiin asti.
Pitkillä vaellusmatkoillaan Abraham osoitti monin eri tavoin olevansa uskovainen mies. Hänen uskollisuutensa Jumalaan kohtaan ja kuuliaisuutensa vaikeissa elämäntilanteissa oli puhuttelevaa. Hän osoittautuu matkan varrella rikkaaksi ja kunnioitetuksi kansansa ja sukunsa päämieheksi. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan tehneet hänestä itsekästä, ylpeää tai itseriittoista ihmistä. Hän lähti liikkeelle, kun Jumala kutsui, vaikka ei tiennyt, minne tie kuljetti. Matkan varrella hän rakensi Herralle temppelin, kun oli tarve pysähtyä pidemmäksi aikaa. Alttarilla hän uhrasi Herralle ja rukoili Jumalan apua, vaikka aina ei olisi ollut mitään erityistä hätää. Uhraaminen Herralle oli osoitus siitä, että hän halusi säilyttää yhteyden Jumalaan, joka oli hänelle ilmestynyt. Tämä tarve hänellä oli niin hyvinä aikoina kuin hädänkin hetkellä.
Lupaukset täyttyvät
Yhteys ei ollut yksipuolista. Jumala vastasi Abrahamin rukouksiin aikanaan. Hän myös antoi lupauksia Abrahamille, joita hän ajan tullen täytti: ”Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” (1. Moos. 12:2–3.) Lapsettomalle Abrahamille Jumala lupasi jälkeläisiä niin paljon kuin meren rannassa on hiekkaa ja kuin tähtiä on taivaalla.
Lupaus alkoi hitaasti toteutua, kun Jumala antoi Saaran synnyttää vanhoilla päivillään Isakin. Usko tosin joutui koetukselle, kun Jumala käski Abrahamin uhrata ainoa poikansa Jumalalle. Kun Abraham tässäkin koettelemuksessa oli Jumalalle kuuliainen, Jumala ylisti Abrahamin uskoa. ”Abraham uskoi Jumalan, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Room. 4:3). Isak välttyi uhraamiselta, kun Jumala antoi sijaisuhriksi oinaan. Jumala osoitti armahtavansa niitä jotka häneen uskovat. Myöhemmin Jeesus kertoo Abrahamin uskosta: ”Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi” (Joh. 8:56).
Usko on toivoa, näkymättömän näkemistä, järjelle käsittämättömän ymmärtämistä (Hebr. 11:1–3). Riittääkö meillä malttia ja uskoa luottaa Jumalan ilmoitukseen ja Sanaan, jonka hän meille ilmoittaa Pyhän Hengen kautta seurakunnassaan. Roomalaiskirjeessä Paavali varoittaa meitä mukautumasta tähän maailmaan. Sen sijaan hän kehottaa muuttumaan mielen uudistuksen kautta – uskon kautta – niin, että osaamme arvioida mikä on Jumalan tahto, mikä oikein ja mikä hyvää ja täydellistä (Room. 12:1–2). Se opettaa meille nöyryyttä, armon kokemista ja sen myötä Kristuksen ruumiin eli Jumalan seurakunnan yhteyden tuntemista. Teksti: Mikko Uljas
Tekstissä käsitellään raamatunkohtaa: 1. Moos. 12:1–9.
Julkaistu Siionin Lähetyslehdessä 6/2014.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys